maanantai 26. helmikuuta 2018

Patricia Cornwell: Samaa verta

Teräsrouva putkauttaa kirjojaan tasaiseen tahtiin, ja nyt voi sanoa, että kirjan suomenkielinen nimi tekee niille tosiaan oikeutta: Samaa verta. Toisin sanoen, mikään ei kirjaa lukiessa tule yllätyksenä, niin tasaisen varmaa tuuttia Patricia Cornwell töttää tehtaastaan.

Samaa verta, 2015 (Flesh and Blood, 2014) on suoraa jatkumoa Kay Scarpetta -universumissa. Itse asiassa jatkumoa sekä sillä tavalla että kaikki elementit ovat entuudestaan tuttuja ja sillä tavalla että itse pitkä tarina jatkuu myös tässä kirjassa.

Ehkä makuasia, mutta itse vierastan tätä ratkaisua, että nämä tapaukset laitetaan aina koskemaan myös Scarpettaa. Hän ei ole ulkopuolinen, objektiivinen tutkija, vaan vaara uhkaa alati häntä ja hänen lähipiiriään. Olisi paljon antoisampaa, jos tällainen pöyhkeä elementti puuttuisi, ja voisi vain keskittyä kuolemansyyntutkimiseen ja siitä kimpoaviin toimenpiteisiin.

Toinen minua ärsyttävä elementti on Scarpettan pseudosyvällinen pohdiskelu omien demoniensa ja häilyvien epäilyjensä kanssa. Muka-merkitykselliset lauseet ovat usein kovin onttoja lopulta, eivätkä tuo tarinaan mitään lisää eivätkä ne tuo lisäuskottavuutta kirjailijankuvaankaan. Dekkariahan tässä luetaan.

Mukavaa kyllä, tällä kertaa side-kick -hahmoista rikosetsivä Marino saa pitkästä aikaa isomman roolin kirjassa. Hän on kirjailijalle välttämätön työkalu ja mukavasti hahmoteltu, joskin jossakin määrin epäloogisesti ja epärationaalisesti ajatteleva ja toimiva. Toisaalta useimmat Cornwellin kirjoittamat hahmot ovat juuri sellaisia. Ehkä siis me ihmiset olemme sellaisia?

Tapaus tulee sananmukaisesti Scarpettan ja Bentonin omalle tontille, kun sen aidan päältä löytyy seitsemän killotettua kuparipenniä vuodelta 1981. Ja ympäriltä alkaa kaatua ihmisiä, joihin Scarpettalla löytyykin linkki. Perushuttua siis.

Mastermind osoittautuu lopulta vanhaksi tutuksi, ja kaikki on taas hyvin. Jollei oteta sitä lukuun, että tekijä pääsee karkuun. Miksiköhän? (Hymiö)

Kay Scarpettan tutkimuksia lukiessa olen iloinen, etten kannata ääni- tai sähkökirjoja; monestakaan syystä. Oikeaa kirjaa lukiessa on helppo ennakoida, milloin Cornwell alkaa höperöidä kalustusten tahi ruoanlaiton puuduttavalla yksityiskohtaisuudella ja pikakelata silmillä eteenpäin siihen paikkaan, jossa tarina oikeasti jatkuu. Tässä kirjassa näitä jokseenkin tarpeettomia täytepaikkoja oli tukku.

Kirjan kansi jatkaa samaa mitäänsanomattomien ja nopeasti unohtuvien kansien sarjaa kuin monet edellisetkin. Eipä sillä, ei Samaa verta myöskään nimenä erotu edellisistään.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti