maanantai 15. lokakuuta 2012

Reijo Mäki: Mustasiipi

Suomalaisista, suosituista nykykirjailijoista lauantaimakkarateoria sopii ehkä parhaiten Reijo Mäkeen. Toisaalta: vähänpä luen suomalaisia, suosittuja nykykirjailijoita, joten määre saattaa hyvinkin sopia heistä puoleentusinaan tai vielä useampaankin? (Mäki ehkä suosisi ennemminkin emmental-vertausta?)

Kyse on siis ajatuksesta kirjasta elintarvikkeena, jonka jokainen siivu on tasalaatuinen; lukija tietää tasan tarkkaan, mitä tulee saamaan, ennen kuin on lukenut riviäkään uusinta opusta.

Suljettuani viimeisimmän lukukokemukseni, Reijo Mäen Mustasiipi-kirjan (2011), jäin jälleen kerran pohtimaan omaa kadotettua sieluani: miksi ihmeessä minä näitä oikein luen?

Juoni ei sisältänyt isoja yllätyksiä (ehkä enemmän kovaa väkivaltaa kuin yleensä?) ja repliikit sekä puujalat olivat niin tunnistettavia, että kolmea riviä enempää ei tarvitse lukea, kun jo tietää kynäilijän nimen. Sokea Reettakin sen tietäisi, jos tätä myytäisiin pistekirjoituksella.

Pyörittelin tätä omaa ihmettelyäni niin kauan, että jokin johtopäätös piti tehdä. Se oli tämä ajatus vanhojen tuttujen tapaamisesta. On turvallista ja osin kiinnostavaakin kuulla, mitä heille nyt kuuluu. Ja on turvallista havaita, että ihan samaa näkyy kuuluvan kuin ennenkin. Samasta syystä jatkettiin Näkemiin vaan, muru! -sarjaakin (ja loppujen lopuksi ihan turhaan...).

Mustasiivessä Mäki osoittaa sisäisen monologin taitamista. Jussi Vares on reilun siivun kirjan alusta Mörkö-sarella rosmoja paossa, ja pui sekä tapausta että omia demonejaan luonnon helmassa ilman Apteekin viitekehystä. Vaikka kronikointi menee välillä pateettisen naurettavuuden tuolle puolen, niin omat ansionsa tällä episodilla kyllä on. Erityistä salaperäisyyttä tapauksen ylle se ei sinänsä luo, mikäli se on kirjailijalla ollut taka-ajatuksena.

Oma henkilökohtainen kakkossyyni lukea Reijo Mäkeä (sekä koota hänen kirjansa kovakantisina omaan hyllyyni) on tietysti Turku. Jarkko Laineen kuoltua on Reijo Mäki turkulaisin kirjailija etenkin täältä provinssista Helsingin liepeiltä katsottuna. Mäki toki ei edes ole oikeasti turkulainen syntyperältään, mutta hyvin hän on Vareksen siipisulat turkulaistanut. (Enemmän tahi vähemmän turkulaisvetoisia skribenttejä löytyy profiilisivulta.)

Mäen isoin muutos Vares-genressä on kaikitenkin ollut muutos hän-kertojasta minä-kertojaan. Ehkä se on omiaan aiheuttamaan harhautuvia yhtäläisyysmerkkejä Vareksen ja Mäen henkilökuvien välille? Mistä kirjoittaja muustakaan kertoisi kuin omasta maailmastaan?

Toivottavasti Mäki ei ihan kohta hiljene.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti