maanantai 30. maaliskuuta 2015

Marcello Garofalo (toim.): Bertolucci Images

Suurin elokuvamaa Euroopassa kvantitatiivisella asteikolla on pitkään ollut Italia. Ellei ole sitä yhäkin? Elokuvan historiaa on jokseenkin mahdotonta edes ajatella ilman Italiaa. Paljonhan siellä on tehty höttöä hattaraakin, mutta paljon löytyy laatukamaa, kun asteikko kuitenkin kurkottuu neorealismista spagettilänkkäreihin.

Ohjaajia olisi helppo luetella komea rivi parhaimmassa namedroppailun hengessä, mutta jos pelkästään kymmenenkin mainitsisi, jäisi toinen mokoma epäoikeudenmukaisesti mainitsematta. Mainitaan siis tässä yhteydessä vain yksi. Bernardo Bertolucci. Oscar-voittaja.

Bertolucci siirtyi runoudesta elokuvamaailmaan 1960-luvun alkupuolella maanmiehensä Pier Paolo Pasolinin apulaisohjaajan jakkaran kautta omien ohjausten pariin. Tunnettu on myös hänen käsikirjoittajakumppanuutensa Sergio Leonen Huuliharppukostajan (C'era una volta il West, 1968) parissa.

Bertoluccin oma tuotanto muodostaa melkoisen nyrkin: Koskematon kauneus (Stealing Beauty, 1996), Pikku Buddha (Little Buddha, 1993), Suojaava taivas (The Sheltering Sky, 1990), Viimeinen keisari (The Last Emperor, 1987), Bertoluccin kuu (La luna, 1979) ja Fasisti (Il conformista, 1970).

Ja sitten huimimmat. 1900 (Novecento, 1976) sekä Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972). Komeimmat, ihanimmat elokuvat, mitä ajatella saattaa! Älykkään miehen, tuntevan miehen ja läpensä taiteellisen miehen voimannäyttöjä kumpainenkin.

Bertolucci puhuu järjellä, tunnelmilla, symboleilla ja kuvilla. Hänellä on ollut hyvät kuvaajat useimmissa elokuvissa, ja siksi nappasin tämän kirjan Jumbon Anttilan alekorista. Kirjan selässä lukee hinta: 30 €/45 $. Laarissa sen kanteen oli läiskäisty hinnaksi 2,99 €...

Ja sitten huonot uutiset. Ollakseen kuvateos kirjan kuvat nimenomaan eivät juuri puhutelleet. Ne vain palauttavat muistin sopukoista edellämainittujen elokuvien kohtauksia, mutta valokuvina an sich ne eivät ole huippulaatua. Eivät loputtoman syvätarkkoja tai aistillisia tai taiteellisia tai dramaattisia. Melkein näyttää siltä kuin käsiin olisi haalittu kaikenlaista kuvamateriaalia, mitä kasoista pöyhimällä oli kouriin sattunut. Osa on still-kuvia ja osa kuvauspaikalla otettuja dokumentaarisia kuvia, joissa näkyi myös ohjaaja itse.

Kuvat ovat kovin arkisia, osa jopa suttuisia. Se on täysin anteeksiantamatonta tällaisessa yhteydessä.

Kirjan pakollinen oheisteksti oli kaikessa niukkuudessaankin kuitenkin enemmän puhutteleva kuin itse kuvat. Yksi kirjan parhaimmista kuvista on valittu myös kansikuvaksi. Tosin tästä kuvasta on olemassa myös vaaleammaksi valotettu versio, jossa Maria Schneiderin kasvot näkyvät.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti