torstai 11. tammikuuta 2018

Asko Alanen: Leo Jokela - Vaatimaton sivuosien sankari

Olen sopivasti ikäpolvea, joka kulutti populaarikulttuuria monelta kantilta 1960-luvulla. Tarjonta ja sitä kautta syntynyt huumorikäsitys oli koko lailla erilaista silloin kuin esimerkiksi 2010-luvulla. Vähäisempi, karkeampi, kiltimpi ja terästangosta väännetty huumori oli ihan relevanttia ellei suorastaan valttia. Tähän rakoon mahtuivat niin Eemeli, Esa Pakarinen, Niilo Tarvajärvi kuin Spedekin. Ja Leo Jokela, ilman muuta.

Leo Jokelan naama, ilmeily ja lakoninen replikointi olivat kovin odotettuja välähdyksiä niin elokuvissa kuin televisiossakin. Jokela teki aina osuvan ja viihdyttävän hahmon.

Asko Alanen on koonnut ja kirjoittanut Leo Jokelasta elämänkerran, Leo Jokela - Vaatimaton sivuosien sankari (2016). Kirjassaan Alanen käy tunnollisesti läpi Leo Jokelan urakehityksen teatterikoulun kolmoskurssilta Helsingin Kaupunginteatteriin kiinnitetyksi näyttelijäksi. Voipi sanoa, että hyvä on, että kirja on kirjoitettu. Leo Jokela kyllä ansaitsee oman kirjansa. Samalla voisi kenties myös sanoa, että, kirja tulee ainakin neljäkymmentä vuotta liian myöhään. Nyt se iskee kyllä kaltaiseeni katoavaan ikäpolveen, mutta uusille kuluttajille sillä on kovin vähän, jos mitään, annettavaa. Ei Leo Jokela on erityisen relevantti ja kaivattu nykytarjontaan tottuneiden mielissä, ihan riippumatta siitä, onko sisäpiirin Leo Jokela Boozing Societyä olemassa vai ei.

Koska Jokelan kuolemastakin on kulunut jo tuo neljäkymmentä vuotta, joutuu Alanen tyytymään lehtileikkeisiin, muiden muistelijoiden kirjoihin sekä totta kai haastattelumateriaaliin. Näiden lähteiden avulla kirjasta tulee hieman etäinen, ulkokohtainen, akateeminen ja paradoksaalista kyllä kohdettaan ajatellen kuivakkakin. Vähän niin kuin pakkotyö, vaikka kirja tuskin on ollut sitä tekijälleen. Luultavasti päinvastoin.

Henkilökohtaisuudet ja persoonalliset anekdootit puuttuvat lähes tyystin, eikä kirjassa tietystikään kuulla leojokelamaista äänenpainoa. Jokelan työ on se tärkein ulospäin, mutta elämänkerroissa pruukataan puuttua myös yksityishenkilöön ja aika pitkälle se loistaa poissaolollaan. Valkoviinipullot ja kutimet mainitaan, mutta siinä se sitten on.

Kirja etenee osin kronologisesti mutta aihepiireittäin ja siitäkin johtuen se sisältää useitakin toistoja ja päällekkäisyyksiä, jotka olisi kenties voinut editoida sievemmiksi tahi kokonaankin pois?

Leo Jokelan arvoitus ei aivan kokonaan aukene, mutta lukija saa aavistuksen epävarmasta, omaa osaamistaan ja ennen kaikkea kelpaamistaan epäilevästä miehestä, jolla oli elämänhallintavaikeuksia huolimatta hyvästä ystäväpiiristä ja hyvistä kritiikeistäkin. Epäilisin, että kyllä sillä on ollut syynsä, miksi Leo Jokelaa ei juuri nähty päärooleissa vaan yleensä sinä irtonaurut keräävänä side-kick'inä.

Alanen nostaa, kuten monet muutkin Leo Jokela -taltioinneista erityisen korkealle Palmu-elokuvien etsivä Kokin hahmon sekä Rautatien Matti-roolin. Itse pidän Rautatietä hieman tylsähkönä ja näytelmällisenä, mutta onhan Kokki mainio piristys sinänsä monien muidenkin virkeiden roolien Palmuissa.

Aivan upea kansi! (Ulkoasu Anders Carpelan)

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti