sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..."

Kauko Röyhkä tunnetaan persoonallisena ja omaäänisenä tekijämiehenä. Erityisesti musiikkipuolella hän on aina ollut se enfant terrible, joka ei ole taipunut massasuosion edessä. Satunnaiset hitit ovat olleet Kaukon uralla satunnaisia hittejä, ja hän itse on jatkanut valitsemallaan tiellä jääräpäisesti. On se sitten Taidetta tahi ei.

Kauko Röyhkän kirjallinen tuotanto ei ole kerännyt yhtä paljon ylisanoja kuin rokkidiggari puolella on totuttu. Ammattinsa osaavat kriitikot ovat kiitelleet silloin, kun on ollut aihetta, ja he ovat moittineet, kun teksti on ollut löysää. Kuluttajan valinnaksi on jäänyt se, pitääkö hän Kaukoa kolmen minuutin prosaistina vai pitkää lastua veistävänä tyyliniekkana. Onhan Kauko toisaalta ollut Finlandia-palkinotehdokkaanakin, joten jonkinlaista painoarvoa hänellä katsotaan olevan riippumatta siitä, miten itse palkintoon suhtautuu.

Ville Haapasalo on aina antanut itsestään hieman sivistymättömän kuvan. Hän on tekaissut sellaisen perusjuntin näköispatsaan pökkelöstä veistettynä. Oikeastaan ensimmäisen kerran vasta 'Tappajan näköisen miehen' tullessa uusintana töllöstä oivalsin, että tämä poikahan osaa näytelläkin. Se, että Ville ei voinut kuleksia roolissaan koko ajan pipo päässä, edesauttoi roimasti uuden mielikuvan synnytystuskia.

Kymmenien näyttelyiden mies, Juha Metso on valokuvaaja, jolla on portfoliossaan tukku kauniita ja sävykkäitä mustavalkokuvia. Metso on tehnyt myös yhteistyötä Kauko Röyhkän kanssa, ja miehiltä on syntynyt tämän yhteistyön tuloksena pari kirjaa aiemminkin.

Ville Haapasalon itsensä sekä Kauko Röyhkän ja Juha Metson nimiin kreditoitu "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (2013) -kirja ilmestyi pari vuotta sitten ja se osuikin johonkin outoon saumaan, koska möi painoksen toisensa jälkeen. 50 000 kappaletta tätä kirjaa, se on aikamoinen keko! Sillä voisi silata maantien ainakin Vaalimaalle saakka.

Ikävä todeta, mutta kirja on taustaansa nähden kovin kevyt.

Kirja on heppoinen siitä yksinkertaisesta syystä, että se on rakennettu aika heppoisista aineksista. Tällaista löysää jutustelua ei oikein enää iljettäisi painaa edes kevyimmän viikkolehden henkilöjuttuun, vaikka lehden yliediittori olisi pakkolomalla. Röyhkä on päästänyt itsensä kovin vähällä eikä voi välttyä ajatukselta, että tämä kirja on kirjoittanut itse itsensä. Huonolla tavalla.

Nauha pyörimään, joku litteroimaan ja sitten painotaloon hymy huulilla.

Mikään erityisen sofistikoitunut teos tämä ei ole, vaikka Ville Haapasalo heittää läppää kahdella kädellä sohien ja olan takaa. Mitään substanssia ei matkan varrella ole, vaan tarinaa isketään perinteiseen tupailtatyyliin sattumuksia ja totuuksia kylväen. Ne jutut vaan eivät tuppaa olemaan kuin kertojalle itselleen merkityksellisiä. Sitten sain turpaan ja sitten sain turpaan uudestaan. Ei tässä ole oikein draamaa eikä polveilevaa tarinaniskentää.

Jutut paljastuvat kovin tönköiksi. Niistä ainoastaan yksi muodostaa kokonaisen kertomuksen ja sitäkin on hieman vaikea seurata jutskailulutyylistä johtuen.

Juha Metson kuvien joukossa on muutama briljanttiotos, mutta iso osa niistä on aika merkityksetöntä näppäilyä ja vielä merkityksettömämpää Taiteilua. Dokkarikuva on dokkarikuva, mutta ei joukkoon kannata laittaa pakottamalla otettua hissimusiikkia. Ei näiden kuvien sisälle uppoa, niin että ne laajenisivat itseään isommiksi. Ainoa kuva, jota katsoin pitempään, oli kuva alastomasta naisesta.

Kirjan kansi toki on väkevä ja voimakas (tautologiaa...). Kasvoelementtiä olisi kenties voinut pienentää. Tämä kirja on esineenä kaunis, silkkoa sisältä.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti