lauantai 5. syyskuuta 2015

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Kun ryhdytään kirjoittamaan merkittävää taideromaania, liikutaan aina teennäisen ja toimivan epävakaalla rajapinnalla. Huonolla tuurilla kirjailijan mukavuusalueesta tuleekin lukijan epämukavuusalue.

Skottilainen Ali Smith on  kannuksensa jo ansainnut, arvostettu kirjailija, jonka tavaramerkki on sanoilla leikittely, keimailu, ja juuri sitä on tämäkin Oli kerran kello nolla, 2013 (There But For The, 2011) -kirja.

Oli kerran kello nolla on polla pehmeänä (pollako vai eikö polla) kirjoitettu, tarjottu, survottu kirja, jossa tajunnanvirta, tajunnanjoki, tajunnanpuro kuljettaa lauseita vailla kappalejakoja, kun kappaletakoja lyö alasintaan, lyö alaisintaan ja mukapusuttaa häntä, usuttaa lukemaan, usuttaa tukemaan vanhaa vitsiä, vanhaa pitsiä, vanhaa Ritziä, vanhaa Fritziä. Kirjassa on kyllä tarina, pieni narina, pieni marina miehestä, joka poistui kutsuilta yläkertaan, ui ylämertaan ja asettui sinne asumaan asunaan vain yksi vaatekerta, aatekerta. Tätä teemaa kierretään kuin tylsää veistä selässä sen etenemättä sen takenematta, tjaa-ah. Sivu sivulta, lause lauseelta, kirjain kirjaimelta kierretään samaa tahkoa, puhalletaan samaa ahjoa, tuijotetaan samaa kahjoa ikkunasta tämän kuitenkaan näyttäytymättä. Tarinalla on varmaan pointti, käryävä jointti, eikä siinä pelkästään pomotella homoja ja homotella pomoja, isommin katsoen kohteena on elämä itse, mutta sekin hukkuu sanojen sekamelskaan, se kukkuu pesättömänä käkenä turhaan kaiken briljeeramisen keskellä. Nokkela, nerokas sanojen viskelijä Ali Smith tosiaan on, ja kirjan suomentaja Kristiina Drews (hän huus!) on tämän suomennoksen sankari. Ankarin. Sälää on niin paljon, pälää, että lopulta itse tarina on tarpeeton bagatelli, turha karamelli kirjavien kääreiden alla. Faktaa on, että sattumanvaraista faktaa on. Faktaa on, että ollaan keskellä, ollaan Greenwichissä. Ollaan vitsissä. Ja lopulta ollaan siinä, että ollaan itsetarkoituksellisessa sekasotkussa, sekapotkussa, ekasotkussa, joka vain todistaa, että vielä on kirjallisuutta kirjallisuuden itsensä takia, kirjan kansien takia, kirjankirjankirjankirjan takia, ei sisällön, ei nautinnon, ei onnen lahjoittamisen takia, vaan kirjainten takia. Karjuin: kirjain! Mielleyhtymät, mieliyhtymät, mielleyhtiöt ovat itsetarkoitus, itsekarkoitus. Vatvominen ei pidemmän päälle kanna, ei kanna pidemmälle, ei itseään pidemmälle, eikä edes sinne saakka. Siitä tulee vain taakka. Ydintä, olennaista olevaista ei olekaan ollenkaan. Huima matka, puimamatka, vähän jäi tähän jyviä, erityisen hyviä.

Ali Smithin päähenkilö ajaa kirjassa tuhansia kilometrejä kuntopyörällä, ajaa, eikä etene mihinkään. Aika selkeä symboli. Yhden aineksen booli.

Ali oli -kansi oli nokkela.

Haluaako tätä sotkua lukea toiste, tuskin. Haluaako edes Darth Vaderkaan Lukea?

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti