torstai 16. lokakuuta 2014

Leif GW Persson: Edunsaajat

En ole käytännössä lukenut lainkaan maineikasta pohjoismaista rikoskirjagenreä. Sitä jossa erityisesti ruotsalaisilla kirjailijoilla on vahvasti muhkea siivu hyppysissään. En näin ollen osaa sijoittaa Leif GW Perssonia tähän kehykseen. Onko hän sen tyylipuhdas edustaja tahi peräti mittatikku? Onko hän vain yksi rönsy villissä tammessa? Vai onko edes mitään yhtenäistä pohjoismaista dekkariskeneä ylipäätään?

Ja vielä: jos onkin, niin mitä siitä!

Olen lukenut yhden loistavan GW:n vuosia sitten. Kyseessä oli hänen Palme-trilogiansa viimeinen nide Putoaa vapaasti kuin unessa -järkäle, jonka teksti imponoi mukavasti lukijaa pohdiskelemaan ja jossittelemaan. Joitakin vuosia myöhemmin käsiin joutui toinen GW: Possujuhla, joka sitten olikin täydellinen mahalasku kaikessa kömpelöydessään. Esikoiskirja toki, mutta sittenkin.

Siksi tartuin hieman ristiriitaisin odotuksin perimmäisen laarin pohjalta löytyneeseen toiseen uran alkupuolen kirjaan Edunsaajat, 2012 (Profitörerna, 1979). Ja kyllä vain: ei olisi oikeastaan maksanut vaivaa.

Leif GW Persson on kriminologian professori ja sikäli Edunsaajat sopii hänen portfolioonsa kuin puukko tuppeen, että tässä kirjassa Persson viipaloi dokumentaarisesti poliisitutkintaa ryhmätyö hypoteesinaan. Ainakin kirjan perusteella (ellei se sitten ole jekku!) kyse on oikeasta Tukholmassa 1970-luvulla tapahtuneesta prostituoidun murhasta tai taposta.

Kirjan ongelma on kirjoittajan valitsema tyyli. Hän sekoittaa fiktiivistä kuvausta, lähdeaineistoa ja omia pohdintojaan sekaisin, mutta tuloksena ei ole kuitenkaan enemmän kuin osastensa summa. Dramaturgiaa GW vielä tehostaa torsoilla kappaleilla ja kymmenillä merkitsevillä henkilöiden sisäistä maailmaa kuvaavilla kursivoinneilla. Draamaa dramattisuuden itsensä takia. Ei siksi, että se veisi tarinaa eteenpäin.

Ehkä tämä kirja olikin sormiharjoitus, jonkinlainen kokeilu?

Kirjan toinen iso ongelma on loppuratkaisu. Onhan tietenkin mahdollista, että Leif GW Persson oli väsähtänyt television superetsiviin ja kirjallisuuden agathachristieihin, jotka aina ratkaisevat rikoksen ja tahtoi potkia tätä perinnettä kintuille? Mutta mutta. Kolme ja puolisataa sivua tekstiä, ja lopussa murhaaja ei paljastukaan? Vitsikkäästi voisi ajatella, että tämä vain vahvistaa kliseistä kuvaa ruotsalaispoliiseista, mutta ihan oikeasti. Kyllä dekkari saisi ratketa. Jos ammattipoliisi ei pystynyt sanomaan viimeistä sanaa, miksi sälyttää sitä lukijalle.

Ostin samantien alennuksesta kolme GW:tä; saapa nähdä.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti