lauantai 6. joulukuuta 2014

Tess Gerritsen: Eloonjäänyt

Pakko tunnustaa: ostin Tess Gerritsenin kirjoja grossikaupalla alennusmyynnistä. Jollakin oudolla tavalla olen viehtynyt television Rizzoli & Isles'in naisten synenergiaan. Sarjan tarinat ovat aikamoisen latteita peruspannukakkuja, mutta nimiosanesittäjät tuovat mukavaa charmia ohjelmaan. Halusin selvittää, löytyykö tämä sama buddymeininki myös kirjojen sivuilta, vai onko se liimattu Rizzoli-universumiin vasta tuotteistusvaiheessa.

Ja niinhän se juuri onkin. Kirjojen Rizzoli & Isles -duo on kaksi itsenäistä, jopa epätasa-arvoista sooloilijaa. Kirjoissa tuodaan esiin varovaista ystävyyttäkin, mutta se ei kuitenkaan näyttele oleellista elementtiä kovien kansien välistä löytyvissä tarinoissa.

Toinen kiinnostava piirre tässä vertailukohdassa ovatkin sitten itse tarinat; niiden juonenpunonta, sisällön yksityiskohdat, arvattavuus-yllätys -akseli, tihentyvä jännitys ja tämänkaltaiset seikat. Lähtökohtaisesti kuluttaja odottaa kirjalta suurempaa painoarvoa kuin viikottaiselta bulkkisarjalta. Huoleton viihteen sekakäyttäjä olettaa ilman muuta ammattikirjailijan urakoivan kuukausikaupalla tarinan eteen, kun taas rivikirjoittaja työstää sarjatuotannossa väistämättä tuotantoaikataulujen ja resurssien muodostaman hellan ja nyrkin -välikamaa.

Vertailun ei siis pitäisi olla millään mittapuulla reilu. Eikä se sitä tietysti olekaan, mutta en voi olla tulematta hieman haikeaan lopputulemaan (neljän kirjan summittaisella otannalla!): juonenrakentelu ja sen kuljettelu eivät ole Tess Gerritsenin vahvuuksia.

Myönnän auliisti olevani tässä arviossa väärässä tai ainakin yksin. Tess Gerritsenin kirjoja on myyty kaikkitietävän kertojan (eli siis Wikipedian) mukaan neljässäkymmennessä maassa 25 miljoonaa kopiota. Huikea määrä! Huikea suosio! Ja huikea osoitus siitä, että Tess Gerritsen on tehnyt, ei vain jotakin, vaan todella paljon oikein!

Kirja johon nyt tartuin oli hyvinkin luettava. Se on nimeltään Eloonjäänyt, 2012 (Last to Die, 2012). Tuosta kirjan nimen suomennoksesta suhteessa alkuperäisen mahdollisiin merkityksiin voisi debatoida siitäkin. Mutta kauppatavarastahan tässä ylisummaan on kysymys.

Kirjan tarinan ytimessä on kolme nuorta, joilta on eri tahoilla tapettu perheet vuosia aikaisemmin. Kun nämä lapset kohtaavat uudelleen väkivaltaisia kuolemia uudessa ympäristössään, heidät sijoitetaan näköjään sattumalta suljettuun sisäoppilaitokseen, jonka takana on mystinen Mefisto-seura. (Koska en ole lukenut Gerritsenin tuotantoa järin järjestelmällisesti tahi laajastikaan, niin en tunne esimerkiksi kirjailija Mefisto-klubi -nimistä kirjaa.)

Kuin sattumalta kuolinsyytutkija Maura Isles menee kyseiseen laitokseen "lomailemaan" tavatakseen siellä aiemmista kirjoista tutun (!) suojattinsa Julian "Rotta" Perkinsin.

Samaan aikaan toisaalla. Etsivä Jane Rizzoli tutkii Bostonissa sattunutta tapausta ja alkaa solmia hajallaan repsottavia langanpätkiä yhteen. Lopulta sitten päädytään tietenkin kyseiseen oppilaitokseen piukkaan paikkaan ja kuolemanvaaraan, josta kuitenkin selvitään pyssyjä paukuttelemalla.

Tämänkaltaiset kirjat elävät vähittäisestä hivuttamisesta. Siis siitä, että juonta kehitään auki pikkaisen kerrallaan, ja loppuun ladataan vielä yllätys, jonka pitäisi keikauttaa asetelma päälaelleen. Näinhän se aina menee, ja lukija hyväksyy tämän menettelytavan kuuluvan genren koodistoon.

Periaatteessa nämä kriteerit täyttyvät tyydyttävällä tavalla Eloonjäänyt-romaanissakin. Mutta joku kutkutus siitä puuttuu, jotakin malttamatonta sivunkääntelyä ja kihelmöintiä jää kaipaamaan. Tarina on varsin tavanomainen, eikä loppuratkaisu tuo minkäänlaista oivallusta eikä saa poskipäitä hehkumaan innostuneesta punasta.

Tess Gerritsen on luonut hyvän kaksikon kirjallisuuteen: naisetsivän (paino tietysti tavulla nais-) ja kuolinsyytutkijan, mutta he ovat karanneet toiseen mediaan.

Kannesta pidin jollakin oudolla tavalla, vaikka se taitaakin olla toimiston senttauskamaa.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti