sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Jo Nesbø: Lumiukko

Harry Holen tarina taitaa lähestyä päätöstään? On enää silkkaa retoriikkaa kysyä vanha kysymys: miksi tappaa lypsylehmän. Jo Nesbø on siinä määrin kovan luokan ammattilainen ja -oletettavasti- kunnianhimoinen kirjailija, jottei hänen tarvitse epäröidä päätöksen edessä.

Holen tarina on edennyt pinossani taas uuteen niteeseen, kirjaan nimeltä Lumiukko, 2008/12 ( Snømannen, 2007), ja on pakko todeta heti kärkeen, että ennestäänkin kova laatu pitää yhäti pintansa ellei jopa jalostu. Jo Nesbø on mestari mieheksi.

Nesbø kuljettaa tarinaa taas usean näkökulman ja aikatasonkin kautta, mutta kehii siitä yhtä kaikki saumattoman kokonaisuuden, joka pitää vaivatta otteessaan koko matkan.

Kirjassa etsitään 'Lumiukoksi' nimettyä sarjamurhaajaa, ja kun ensimmäinen ehdokas talutetaan näyttämölle, kun kirjasta on puolet jäljellä, oivaltaa hitainkin lukija, ettei tapaus ole aivan selvä. Itse asiassa, tässä vaiheessa kirjoja riittävästi lukenut lukija arvaa oikean syyllisen henkilögalleriaa katsoessaan. Ei kylläkään logiikkaa sen takana, mutta oikean syyllisen kuitenkin.

Se on sikäli harmi, sillä kirjaa lukiessa ei oikea arvaus tuo tyydytystä vaan oikea yllättyminen.

Murhaajaa jahdataan Oslo-Bergen -akselilla, jolla Harry Hole on ennenkin liikkunut; eri syystä toki. Kirjassa on muutamia väkivaltapurskahduksia, mutta ei Jo Nesbø silti mässäile verellä ja raakuuksilla samaan tapaan kuin eräät lajitoverinsa. Ilman väkivaltaa ei murharomaanista taida selvitä?

Ihmiset Harryn ympärillä vaihtuvat ja luotetut ystävät harvenevat. Se kertoo aika lailla oleellisen myös Harrysta. Harry Hole kuvataan työlleen ja vain työlleen pakkomielteisesti vihkiytyneenä poliisina, joka on valmis uhraamaan ihmissuhteensa ja inhimillisyytensä, omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan puhumattakaan, poliisityön loppuunsaattamisen alttarille. Tämän kirjan jälkeen Harry Hole on sananmukaisesti yhä rikkinäisempi.

Kirjan ehdotonta herkkua ovat Harry Holen omat ajatukset, joilla hän kommentoi ympäristöään, ihmisiä ja myös itseään. Sen kutsuminen itseironiaksi on vähättelyä. Holen (Nesbøn) lause on terävä.

Jonkinlainen sisäinen paradoksi on siinä, että Jo Nesbø kehittelee Hole-romaaneissaan ihmispiiriä, johon lukija haluaa kuulua ja jonka edesottamuksia hän haluaa seurata, ja samalla Nesbø rikkoo ja pienentää ja kohtelee juuri tätä piiriä kaltoin.

Lumiukon tarina kietoutuu tukevalla otteella Harry Holen elämään, ja se tekee jutun selvittämisestä, pisteen panemisesta tapaukselle asiasta Harrylle henkilökohtaisen. Harry on lukijan silmissä ihailtava sankarihahmo, mutta pomojensa silmissä hän on helposti uhrattava pelinappula.

Aina voi hieman nurista. Aivan kaikki tarinan saumakohdat ja selitykset eivät ole luontevia, liian paljon sattumia ja liian paljon epäloogisuuksia Lumiukosta kyllä helposti löytää, mutta yksikään niistä ei oikeastaan tärvele kuitenkaan kokonaisuutta. Se on upea eikä siinä soi lainkaan Howard Blaken tunnettu tunnusmelodia. Jo Nesbø on osannut kääntää viattomat lasten lumileikit päälaelleen.

Käsissä on tukeva siivu kirjallisuushistoriaa.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti