sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen on saanut hyvän maineen omapäisenä kirjoittajana ja sitä kautta hyvää kirjailijanäkyvyyttä. Esikoisromaani Pussikaljaromaani ilmestyi vuonna 2004, ja se sai heti palkinnon. Tätä seurasi hieman hämmentävämpi Pölkky vuonna 2007 ja sitten kolme vuotta myöhemmin Nenäpäivä (2010). Mikko Rimminen on ennen romaanejaan toiminut hortonomina myös runojen puutarhassa.

Rimminen on joko ilmeisen hidas kirjoittaja tai sitten hän puuhailee päivät pitkät kaikenlaisten muiden asioiden parissa ja kirjoittaa milloin muistaa. Julkaisutahti ei ainakaan indikoi ahneudesta eikä persoudesta itseisarvoisen kirjantuottamisen tarpeeseen.

Nenäpäivä sai ilmestyessään hyvät kritiikit. Sitä pidettiin taas uutena aihealuevaltauksena kirjailijan suppeassa tuotannossa, ja itse kirja sai muun muassa 'suurenmoinen yksinäisen naisen selviytymistarina' -määreen. Minna Joenniemi valitsi loppuvuodesta Nenäpäivän Finlandia-palkinnon saajaksi.

Koska Rimminen ei haastatteluissa tuolloin juurikaan rehennellyt snobistisesti, vaan esiintyi pikemminkin hämmentyneenä ja hiljaisen humoristisesti, olin iloisen yllättynyt, kun taannoin Jumbon Anttilan alelaarissa lojui käyttämätön Nenäpäivä kolmen euron hintalappu takamuksissaan. (Osuvampaa olisi ollut löytää kirja Keravan Anttilasta mutta kun ei.)

Kirja ei ole paksu, mutta harvoin on tullut näin hitaasti ja epäintensiivisesti  mitään kirjaa luettua. Jaarittelua sivu sivun jälkeen. Ohut ja lyhyt tarina, jonka olisi voinut halutessaan kertoa paljon briljantimmin novellinmuotoisena. Kikkailevia sanoja aivan kuin Pelle Hermannin suusta (tai oikeammin hänen käsikirjoittajansa Simo Ojasen kynästä). Pari hauskaa oivallusta (kuten hyvinkäyttäytyvä nuoriso).

Mutta ei imua. Ei minkäänlaista älä-mene-nukkumaan-vaan-lue-vielä-yksi-luku -efektiä.

Koska muualta tullut arviointi oli niin positiivista, täytyy vika olla tällä kertaa vastaanottimessa? Minä en vain päässyt sisälle tarinaan. En osannut asettua empaattiseksi päähenkilön maailmankuvalle. En hyväksynyt sitä riittävän kiinnostavaksi.

Etäisesti jäin kuitenkin jälkikäteen aprikoimaan toistakin vaihtoehtoa. Olisiko Rimmisellä kanttia kirjoittaa huono ja tylsä romaani ihan tahallaan? Halusiko hän katsoa, miten pitkälle merkityksettömyydestä voi tehdä taidetta? Onko Nenäpäivä hänen henkilökohtainen kenttäkokeensa keisarin uusista vaatteista?

Haluan uskoa tähän vaihtoehtoon.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti