tiistai 29. tammikuuta 2013

Ian MacEwan: Polte

Kun lukee niinkin kanonisoidun kirjailijan kuin Ian McEwanin teoksia, ei voi välttyä pieneltä ennakkonyrpistelyltä, vaan mielumminkin asemoida itsensä edes lievään oppositioon. Sillä ei varsinaisesti voita sosiaalisessa mielessä juurikaan mitään, mutta itselle se suo vissinlaista omahyväistä tunnonkohotusta: kuuluakseen establisoituunn ytimeen pitää sanoutua siitä päättäväisesti irti.

Ian McEwan on ilmeisen taloudellinen kirjoittaja, joka ei turhaan jaarittele ja haaskaa paperia loputtomaan kuvaukseen ja pyörittelyyn, vaan kehii juonen auki ja sanoo sanottavansa juuri sen pituisena kuin se kulloinkin on tarkoituksenmukaista. Lukemistani McEwan-kirjoista Polte, 2010 (Solar, 2010) on ehdottomasti tukevimmasta päästä, ja tässäkin jäädään sentään himppaisen alle neljänsadan sivun.

Päällisin puolin kirja on kummallisen epätasainen sekä rakenteeltaan että tyyliltään, mutta tarkemmin ajatellen: niin on itse elämäkin. Se on epäloogista ja epäkeskoa, välillä huimaa sekuntipeliä ja välillä pitkäpiimäistä tervanjuontia. Kirja itse asiassa onnistuu nimenomaan tämän kaiken dokumentoinnissa oikeinkin hyvin.

Tätä kirjallista epäbalanssia edustaa esimerkiksi vanha kaupunkilegenda, joka Leea Virtasen mainiossa Varastettu isoäiti -kirjassa (1988) löytyy Käyttäytymisongelmia-luvusta nimellä 'Leivosvarasta rangaistaan' kerrassaan hulvattomana versiona. Ihan vain yhtäkkiä Ian McEwan on ujuttanut tarinan omaan kirjaansa tapahtuvaksi sen päähenkilölle junamatkalla. Juuri kun lukija itsetyytyväisenä tunnistaa jutun ja nauttii sekä variaatiosta että omasta tunnistamisestaan, paljastaa McEwan toisen henkilön suulla kyse olevan nimenomaan urbaanijutelmasta. Päähenkilö inttää vastaan.

Tai McEwan antaa päähenkilönsä pitää sivukaupalla ilmastopuhetta maksukykyiselle yleisölle limittäen siihen ruokamyrkytyksen. Puhe on täyttä asiaa ja siten kuolettavan ikävä. Kirjassa on silmänkantamattomiin kaikkitietävän kertojan pitkiä monologeja ja välillä enemmän tahi vähemmän merkityksellistä dialogia. Siinä on raju kuolemantapaus, jota päähenkilö syyttömänäkin alkaa pimittää lavastamalla vaimonsa rakastajan syylliseksi.

Päähenkilö on kaljuuntuva, ylipainoinen, elämänsä ehtoopuolelle laahustava Nobel-voittaja, joka solahtaa sattumuksesta toiseen ja putoaa aina jaloilleen. Tai ainakin aina ennen kirjan viimeistä virkettä. Hän pärjää kadehdittavan hyvin niin lemmen kuin rahankin rintamalla.

Tarina etenee kolmessa näytöksessä viiden vuoden sykleissä. Päähenkilö Michael Beardistä piirretään hieman epämiellyttävä kuva. Kuva joka kuitenkin sisältää useitakin tunnistettavia ja käsitettäviä piirteitä. Beard luovii epäonnistuvien avioliittojensa, rakastajattariensa ja varastettujen patenttiensa hetteikössä oikein koskaan kunnolla kompuroimatta. Toisaalta mies on täydellinen paskiainen, ja toisaalta lukija alkaa pikkuhiljaa jännittää hänen puolestaan eritoten suuren finaalin lähestyessä.

Kuva on varmaan tosi. Juuri tällaisia epätäydellisiä ja läheistemme suhteen taitamattomia ja saamattomia vätyksiä me useimmat olemme. Onnea, hyvää elämää ja tasapainoa emme tunnista, vaikka se tuotaisiin hopeatarjottimella eteemme. Aina on jossakin muualla olevinaan parempaa.

Lisätäkseen päähenkilön uskottavuutta on McEwan lisännyt kirjan loppuun 'Ruotsin tiedeakatemian professori Nils Palsternackan palkinnonluovutuspuheen' kuten pikkuviittauksen tähän samaan puppulähteeseen 'Kiitokset'-osiossa.

Välillä epäilee ja välillä jää kutka, kun kirjan laskee pöydälle. On se luettava! Ja loppu palkitsee lukijansa, vaikkakin jättää kahdenlaisellekin tulkinnalle sijaa.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti