lauantai 6. heinäkuuta 2013

Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Bob McCabe: Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan

Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan, 2008 (The Python's Autobiography by the Python's with Bob McCabe, 2003) -kirja on kaikilla tavoin epäkirja. Se ei ole kaunokirjallinen teos ja sen dokumentaatio on kiinnostavaa vain siinä kontekstissa, että sattuu tuntemaan Monty Python -ilmiön sen isossa merkityksessä.

Mikäli näin ei ole, on kirja tyhjänpäiväistä vanhojen ukkojen horinaa.

Mikäli puolestaan on itse olllut mukana Python-huumassa, on tämä jäsentenvälinen haastattelukirja tietenkin antoisa. No, Graham Chapman antaa omat kommenttinsa haudan takaa, ja ne ovat enimmäkseen turhanaikaista eksentristä huulenheittoa vanhoista haastatteluista, eivätkä anna tässä yhteydessä yhtään mitään.

Mutta ryhmän muut jäsenet ovat hyviä. Kun asioita muistelee ja asettelee jälkikäteen paikoilleen, tulee mukaan tietenkin sekä jälkiviisaus, väärinmuistaminen että valikoiva muisti. Se on ymmärrettävää ja inhimillistä, ja se täytyy lukiessa olla tässäkin suodattimena, niin totuuskirjallisuutta kuin Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan edustaakin.

Suurin yllätys on se, miten tavallisesti pythonit tekemisiään muistelevat. Kukin puhuu venkoilematta normaaliäänellään kronologisesti, ja toimittaja on sitten pilkkonut tekstit limittäin siten, että kukin pääsee vuorollaan ääneen samasta asiasta tahi ajankohdasta. Syntyy varsin kattava kavalkadi muistumia ja ennenkaikkea pythonprosessin syntyä kuvaavia tarinoita.

Kirjan muoto on toisin sanoen perusteltu ja toimiva. Alussa mainitulla varauksella: se on turhanaikaista tuubaa taikka äärimielenkiintoista kronikointia ilmiön ytimestä.

Lukija peilaa tarinan edetessä omaa suhdettaan Monty Pythoniin. Itse huomasin vuosia sarjan ja elokuvien jälkeen, että kun Michael Palin alkoi tehdä omia matkasarjojaan televisioon, niin en ollut häntä koskaan noteerannut itse ohjelmissa. Oli yllätys, että siellä oli joku Palin mukana. Jälkeenpäin olen hänet sieltä löytänyt, ja tämä kirja nostaa itse asiassa Palinin oleelliseksi tekijäksi koko saagassa. Toisaalta, kirja nostaa jokaisen tolpan nokkaan vuorollaan.

Kiinnostavaa on se, että kukin haukkuu surutta toisensa ja kertoo ryhmän sisäisistä ristiriidoista, puukottamisista ja eripuraisista intohimoista. Mutta. Pystyy sitten myös heti jakamaan aitoa tunnustusta juurikin samoille pukareille. Python osoitaa edelleen olevansa enemmän kuin osiensa summa.

Kirja on yllättävän vakava, jopa piinallisen kuiva, jos äkkiväärää huumoria odottaa etukäteen. Chapmania lukuunottamatta muistelua ei lyödä läskiksi (eikä hänkään saanut kuolemastaan johtuen samanlaista mahdollisuutta kuin toiset todella syventyä teemaan!).

Muutamia huvittavia anekdootteja toki on tekstin lomassa (kuten se Saksan-keikka, jolloin John Cleese höpötti niitä näitä naulakkotytölle, nojasi pensasaitaan ja rojahti suoraan sen sisään), mutta ainoastaan mausteeksi, ei itsetarkoituksellisesti.

John Cleese vaikuttaa eniten tai ainakin nopeimmin kyllästyneen ryhmään, ja kyllähän Cleese loikin nopeasti omaa uraansa erilaisissa markkinoinneissa, elokuvissa ja heti Pythonin jälkeen Pitkän Jussin majatalollaan.

Sosiaalinen hymypoika Eric Idlekin osaa lopussa mököttää, mutta hän on toisaalta pitänyt ryhmän perintöä yllä esimerkiksi Spamalot-musikaalilla, ja monista Monty Pythonin hilpeistä lauluista ihana Always Look on the Bright Side of Life on toki ylittämätön. Sen rojalteillakin pärjäilee, mutta totta puhuen Idle on ollut todella käytetty esiintyjä monissa projekteissa.

Terry Gilliam oli Python-ryhmän outolintu sekä kulttuurisesti (ainoa amerikkalainen) että panokseltaan (Pythonien mielettömät animaatiot mutta eivät sketsit). Gilliamin ura on jatkunut mahtipontisena ja poukkoilevana. Muistetaan hänen The Man Who Killed Don Quixote -katastrofinsa ja toisaalta hän on tehnyt yhden elokuvahistorian kauneimmista elokuvista The Fisher King'in (1991).

Python-elokuvien ohjauksesta syntyi pientä kissanhännänvetoa. Aluksi työ jaettiin molempien Terryjen välillä, mutta sitten eräänlaisen erävoiton vei Terry Jones. Jones on värikäs ja kovasanainen muistelija, mutta hänen myöhempi uransa on jollakin lailla jäänyt muiden varjoon.

Kirjassa tuodaan kiintoisasti esiin myös ulkopythonlaisia asioita kuten raha ja kuuluisuus. Ja maineen tuoma yhteys toiseen superilmiöön, The Beatlesiin. George Harrison pelasti omilla toimillaan ainakin yhden elokuvan (ja käväisi kerran punatakkikuorossa esittämässä kuulun Lumbejack Song'in kertosäettä). Pythonit puolestaan esiintyivät Harrisonin muistokonsertissa.

Aika harva kirja on sellainen, että ihmiskunta ei tulisi toimeen ilman sitä, eikä Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan tee tässä suhteessa poikkeusta. Hyvä se on silti lajissaan.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti