keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides ei juhli niteiden määrällä, mutta kylläkin laadulla. Edellinen lukemani Eugenides-järkäle oli Middlesex, jossa kirjailija kutoi mahtavasti Detroitin kaupungin sekä yhden suvun kronikan täydellisen luettavaan muotoon. Middlesex on kirja, johon voisi mieluusti tarttua uudelleenkin (ellei maailma olisi niin pullollaan lukemattomia lukemattomia kirjoja).

Romaaneja on putkahtanut vain kolme, ja nekin kymmenen vuoden välein. Uusin suomennos on Naimapuuhia, 2012 (The Marriage Plot, 2011). Nimi on hämäävän tympeä ja vanhahtava, mutta kirjan luettuaan kallistuu kuitenkin sille kannalle, että suomentaja Arto Schroderus on tässäkin tehnyt pätevää täsmätyötä. Vai päätetäänkö tällaiset asiat kustantamon sikarintuoksussa upottavilla nahkatuoleilla?

Tarinan kaari on laadittu vanhanajan rakkausromaanit mielessä, ja kirjailija suorastaan tyrkyttää tätä tulkintaa istuttamalla päähenkilöt lukupiiriin. Heti kirjan ensisivulla luetellaan tukku merkittäviä aikakauden englanninkielisen kirjallisuuden kivijalkoja, jotka ovat tärkeitä tarinan keskeisimmälle henkilölle, Madeleine Hannalle. On collegen valmistautumisjuhlan aamu.

Ajallisesti kirja harppoo edes ja taisin, vaikka fokus onkin kohti aikuisuutta ja onnellista vakiintumista.

Madeleinen elämää aletaan keriä auki moneen suuntaan, luodaan yhä syvenevin kierroksin katsauksia hänen lapsuudenperheeseensä sekä sitten kahteen mieheen Madeleinen ympärillä. Kumpikin miehistä on hieman vajaa Madeleinen lopulliseksi onnellistuttamiseksi, mutta kumpikin on hänelle tärkeä. Toisen kanssa hän avioituu, mutta tämä mies on epäonneksi mielenterveydeltään epävakainen. Toisen kanssa hän rakastelee kerran kirjan lopussa todetakseen, että tämäkään ei ole hänen tiensä.

"Niissä kirjoissa, jotka sinä luit lopputyötäsi varten - Austineissa ja Jameseissa sun muissa - oliko niissä ainuttakaan sellaista romaania, missä sankaritar avioituu väärän miehen kanssa ja tajuaa sen, ja sitten toinen kosija saapuu paikalle, joku joka on aina rakastunut häneen, ja sitten he menevät yhteen, mutta lopulta toinen kosija tajuaa, ettei nainen todellakaan kaipaa uutta avioliittoa, että tällä on elämässään tärkeämpääkin tekemistä? Eli lopulta mies ei kosikaan, vaikka rakastaa häntä edelleen? Onko ainuttakaan kirjaa, joka loppuu näin?"
"Ei", Madeleine sanoi. "En usko että sellaista on."
(Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia, 2012)

Näin kirjailija kirjoittaa viimeistä edellisellä sivulla ja näihin tunnelmiin kirja päättyy.

Middlesex oli täyteläinen ja lajissaan täydellinen kirja. Saman perheen lapsiakaan ei saisi verrata toisiinsa, mutta väkisinkin niin tekee. Saman kirjailijan eri kirjoja sijoittaa kyseisen kirjailijan koko tuotantoon. Tässä katsantokannassa Naimapuuhia häviää ilman muuta, koska sen teemat ovat oleellisesti pienempiä kuin verrokkinsa, eikä koko kirjasta löydy ainuttakaan loppuunsa asti hiottua, täydellistä lausetta, johon haluaisi palata uudelleen ja uudelleen.

Kirjailija kuljettaa tarinaa kiinnostavasti ja luettavasti. Kirja on hyvinkin viihdyttävä mutta ei Kokemus. Luettuaan jää pohtimaan, että sen kyllä luki mielellään, mutta oliko mittaa siltikin turhan paljon sisältöön nähden?

Naimapuuhia on tarinansa mittainen, mutta ei muuta.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti