maanantai 11. helmikuuta 2013

Matti Mäkelä: Ihmisen olosijat

Jonkinlaista laiskuutta, luovuttamista ja joka tapauksessa väistämätöntä taantumista on se, että nykyperuskoulussa ei enää opeteta kyllin suurella tarkkuudella kaikkia suomenkielen tuikitärkeitä sijamuotoja suomennoksineen. Jos tämänkaltainen välttämätön yleissivistys ihmiseltä puuttuu, puuttuu heti kättelyssä myös kyky nauttia Matti Mäkelän Ihmisen olosijat (2011) -kirjan humoristisesta monikerroksisuudesta. Kirjan rubriikista alkaen.

Mutta tätähän yleissivistys juuri on. Tai sen puute.

Liekö sitten niin, että rentuista rentuimmat, taiteilijat, pitävät sivistyksemme lipunrippeitä enää kunniassa ja korkealla? Se on maamme tappio, mutta luultavasti kehityskulku luimii jotakuinkin samoja uomia myös muissa kansakunnissa, sellaisissa jotka eivät ole pärjänneet yhtä hyvin Pisa-tutkimuksessa kuin Suomi on? Jos taustakin haalistuu, ei omaa harmauttaan niin huomaa eikä se harmita.

Matti Mäkelä on oivallinen sanankäyttäjä, naseva huomioitsija ja verbaalikko parhaasta päästä. Mäkelän taide venyy moneen olosijaan (!) kovien kansien proosasta Hesarin veteläryhtiseen tabloidiin. Aina lause elää, tekstissä on sisältöä ja oivalluksia ja miehellä tolkku matkassa. Samaa mieltähän ei kirjailijan ajatusten kanssa tarvitse olla voidakseen niistä nauttia. Äidinkielen asialla.

Ihmisen olosijat huimii ympäri pitäjiä aika isolla haarukalla. Mäkelä ehtii käsitellä näissä novelleissa/lastuissa/pakinoissa/esseissä valtavan kirjon epäkeskoja aiheita kuten tupakoitsimisen hienoutta, sähköavusteisen pyöräilyn etevymmyyttä, runkkauksen jaloutta, kyläasumisen ylivoimaisuutta, lapamadon piristävyyttä, viinan hyviä puolia ja niin edelleen. Tekstin mitta alistetaan täysin asian eteen. Milloin riittää puoli sivua, milloin mennään sivukaupalla samasta teemasta ja sen variaatiosta.

Mäkelän kiteyttämisen virtuoosisuus kääntyy tämän kirjan lopulla itseään vastaan. Lukija saa nannaa mahan täydeltä, ja kun teoksen lopun sitten täyttää umpityhmä 'Sananvapauden ikeen alla' ja vielä sitäkin puisevampi ja tyhjempi 'Onnellisten laakso', jää kirjasta karvas sivumaku kareilemaan aluksi niin virkistyneille huulille.

Toki kirjailijalla on täysi oikeus täyttää syvintä kutsumustaan ja toteuttaa innoitustaan sen sielukkaimmassa muodossa omissa teksteissään, mutta silti. Ei kaikki kultaa mikä kiiltää? Kun vuodattaa sydänverensä, on se aina ota-tai-jätä -paketti. Ei taiteilijakaan ole aina erehtymätön. Vastaanottaja sen mittaa omalla tuumastukillaan.

Kokonaisuus jättää näin jossittelulle sijaa, ja toisaalta Ihmisen olosijat on pullollaan lauseita, jotka täytyy lukea toiseenkin kertaan nauttinnokseen. Ja vielä senkin jälkeen.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti