maanantai 10. kesäkuuta 2013

Donna Leon: Turvasatama

"Jos luet tänä vuonna vain yhden dekkarin, olkoon se tämä."
Library Journal

Yhdysvaltalaissyntyinen Donna Leon on kirjoittanut parisenkymmentä kirjaa venetsialaisesta Guido Brunettista, verkkaisesta poliisista. Tarinat ovat myyneet miljoonia parillakymmenellä kielellä ja ne on käännetty myös tv-formaattiin.

On usein hiukan problemaattista hypätä noin vain yhtäkkiä keskelle never-ending saagaa tuntematta tarinaa ja sen henkilöhahmogalleriaa koko matkalta. Itse tein juuri tällaisen ensisukelluksen laiturin oudolle puolelle tarttuessani Brunetti-universumin 20. kirjaan nimeltä Turvasatama, 2013 (Drawing Conclusions, 2011). Kun kirjailija on tehnyt tarinaa vuosikaudet jo näin lavealti, voi hän oikaista taustamutkia uusissa kirjoissaan, ja luottaa lukijan tuntevan sen oleellisimmat ripustuskoukut.

Toisaalta. Kirjalta on lupa odottaa toimimista myös itsenäisenä, yksittäisenä teoksena?

Luultavasti koko sarjan lukeminen avaisi tarinan aivan erilaisiin mittoihin ja panoroisi venetsialaista luonnetta ja kulttuuria syvätarkemmin, mutta minkäs teet. Donnaleonini ovat vain tämän yhden kirjan varassa.

Suoraan sanoen: kirjan lukeminen vei toista kuukautta. En muista toista teosta, jonka läpilukeminen olisi ollut näin hidasta ja pitkäpiimäistä pakkopullaa, ellei sitten oteta lukuun Matti Pulkkisen postmodernismin kaikenkattavalla lupaleimalla aikanaan markkinoitua merkkikirjaa, Romaanihenkilön kuolema, 1985, josta tosiaan sai ottaa tosissaan työvoittoa otsa hiessä ja kädet vesikelloilla viikko viikon perään. Herään yhä vuosikymmeniä myöhemmin tuolloin tällöin öisin omaan huutooni. Keisarin uusia vaatteita ei ole kirjattu muistiin yhtä uljaasti ja pikkutarkasti sen koommin. Ainakaan tässä maassa. (Kustannusala on sen verran riskaabelia bisnestä nykyään, että ihan lähitulevaisuudessa ei virallisilta julkaisukanavilta vastaavaa ole ikinä koskaan milloinkaan odotettavissakaan; mutta onhan meillä toki aina netti.)

Donna Leonia puolestaan ei taiteena eikä merkittävänä kirjallisuutena edes markkinoida, vaan "vain" viihteenä. Mutta siinäpä se. Viihteeltä pitäisi voida oletusarvoisesti odottaa viihtymistä, sitä kihelmöivää tunnetta, että tätä en laske käsistäni ennen kuin kukko on kolmasti laulanut. No, minun kukkoni ehti laulaa reilut neljäkymmentä kertaa...

En tiedä Leonin sukupuolielämästä, mutta muuten tarinankäsittely toi mieleen toisen liukuhihnarustaajan: Georges Simenonin Maigretit. Sekä Maigret että Brunetti jahkailevat, kävelevät ja pohtivat ääneen tapausta, he kuulustelevat loputtomiin yhdentekevin sanankääntein, joihin tarina uuvahtaa ja hukkuu ja istahtavat sitten sen päälle mielellään lasilliselle.

Pitää kuitenkin mainita, että välillä kunnon Brunetti yllättää ja nasauttaa täsmäosuvan sarkastisen huomion. Seuraavaa joutuu vain odottamaan taas seitsemänkymmentä rutikuivaa ja innotonta sivua.

Outoon, ei-angloamerikkalaiseen kulttuuriin on kiihottavaa tutustua, siinä juuri on kirjallisuuden voima ja kunnia ja amen. Uppoutumalla merkillisiin kirjoihin voi oppia ihmisluonnosta, sen toiminnasta ja kansojen tavoista aina uutta ja häkellyttävää. Leon tekee ulkopuolisena tarkkailijana Pohjois-Italiasta joitakin huomioita, mutta koska hän ei niin muodoin ole natiivi ei hän -ainakaan tämän urakan perusteella- tee kovin syvällisiä huomioita venetsialaisten luonteesta ja venetsialaisuuteen kasvamisen tuhatvuotisesta historiasta. Muutaman italiankielisen sanan sirottelu tekstimassan joukkoon ei vielä vakuuta.

Olikohan kirjassa rikosta? Dekkarilta olisi lupa odottaa jotakin sen kaltaista. Ellei se sitten ole postmoderni, metafiktiivinen räpellys.

"Jos luet tänä vuonna vain yhden dekkarin, olkoon se tämä."
Library Journal
Teepä niin, jos et halua tietää lajista yhtään mitään.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti