tiistai 9. tammikuuta 2018

Miika Nousiainen: Juurihoito

Miika Nousiainen on brändännyt mainion hahmonsa erinomaisesti teevee-ruuduissa. Tästä johtuen hänen hahmonsa dominoi myös Nousiaisen kirjoittamia kirjoja, joita lukiessa kuulee kirjailijalle ominaisen tavan ääntää ja painottaa lauseiden sanoja iskuosuuksineen päivineen. Eihän se mitään haittaa, mutta toki vie jotakin pois kirjan ominaispainosta ja voimasta, ja sen sijaan personoi tekstin tekstailijaan.

Pidän Miika Nousiaisen verbaliikasta tavattomasti. Hänen huumorissaan on jotakin sellaista joka osuu ja uppoaa ja upottaa raskaammankin 5 ruutua pitkän lentotukialuksen. Nousiainen tekee arjesta loistokkaita täsmähuomioita ja osaa muotoilla ne naseviksi ja nautittaviksi. Juurihoito (2016) ei tuota tämän asian suhteen pettymystä.

Ennen lapsen syntymää kaikki sanovat, että lapsen kanssa ei tule aika pitkäksi. Enemmän väärässä ei voisi olla. Jos jossain tulee aika pitkäksi niin lapsen kanssa puistossa seisoskellessa.
(Miika Nousiainen: Juurihoito)

Kirja on tulvillaan kiteytyksiä ja heittoja, jotka lukija kyllä tunnistaa tosiksi, ja näiltä osin se etenee kuin junan vessa. Siis junan mukana.

Sen sijaan sitten itse juoni, se tökkii. Tai ei edes oikein töki, koska se on niin kovin ohkainen, ettei sitä voi juuri sanoa olevan olemassa. Haluaisin ilman muuta tarinan kasvavan ja käyvän melankolisen syvälliseksi jossakin vaiheessa, mutta suurin käännekohta kirjassa on kannen sulkeminen.

Allegoria kirjan otsakkeessa on isolla fanihanskan etusormella osoitteleva, kun yhtäkkiä löytyneen hammaslääkärivelipuolen kanssa lähdetään vuosikymmeniä sitten kadonnutta isää etsimään lopulta maailman äärestä saakka. Tarina ei pitkitettynäkään muodostu järin kummoiseksi eikä kovin syvälliseksi, mikä on todella järkälemäinen harmi odotuksiin nähden.

Ei voi sanoa, että Miika Nousiainen olisi epäonnistunut varsinaisesti Juurihoidossa, etenkään kun hänen motiivejaan ja tarkoitusperiään ei tietystikään tunne, mutta jonkin puuttumisen pettynyt maku lukemisen jälkeen jäi. Ydinongelma on siinä, että lukiessa viihtyy, mutta tarina ei jää kaihertamaan mieltä niin että sen merkitys kasvaisi ja tekisi unohtumattoman muistijäljen. Nyt mieleen jäi vain, että Juurihoito on hyvän mielen kirja.

Kaiken muun mielipahan lisäksi kirjan kansi on aika kamala.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti