keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Tällaisen alelaaridyykkarin kirjallinen elämä on joskus riemunkiljaisuja ja ihastuttavien sekä elämäärikastuttavien löytöjen bongailua ja joskus sitten ei, mutta joka tapauksessa se on myös vääjäämättä kapoista ja parhaimmillaankin sattumanvaraista. Kirja osuu käteen täysin suunnittelemattomasti ja yhtä mielivaltaisesti se jää osumatta.

On olemassa kokonainen leegio kirjoja, joita kuitenkin odottaa kohtaavansa. Odottaa ja toivoo, mutta puristina ei suostu ostamaan niitä täysihintaisena eikä astumaan jalallaankaan kirjastoon.

Carlos Ruiz Zafón on kirjailijana juuri tällainen; mikä tahansa hänen kirjansa herättää viehättävästi kuplivan kiinnostuksen rintalastan alla. Zafónin ensimmäinen aikuisten romaani Tuulten varjo oli kädet pystyyn nostattava isku mielihyvähermoon, ja jäin Kadonneiden kirjojen hautausmaan vapaaehtoiseksi vangiksi. Enkelipeli varmisti sen, että kyse ei ollut yhdestä onnenkantamoisesta, vaan todellisesta kirjailijasta.

Siksipä erilaisten jumalien rukousten kohteena on ollut sokean käden osuminen Taivasten vankiin, 2012 (El prisionero del cielo, 2011).

Jossakin haastattelussaan Carlos Ruiz Zafón on todennut tekeillä olevan neliosainen kirjasarja, joka kietoutuu toisiinsa ja tarjoaa lopulta näin yksittäistä osaansa laveamman maailman. Yhtä vailla ollaan siis nyt. Ja hyvä niin.

Hyvä niin, koska odotettavissa on vielä lisää. Ja hyvä niin, koska Taivasten vanki on valitettavasti välityö.

Ruiz Zafónin kieli elää Taivasten vangissa yhtä upeasti ja vaivattomasti kuin ennenkin. Hänen henkilönsä taitavat höyhenenkevyen ilmaisun, luontevan kuin hengityksen. Hänen kuvauksena Barcelonan kaduilta osuvat ja uppoavat ja hänen historian tulkintansa Francon ajalta napsahtaa helposti maaliin.

Mutta Taivasten vangin tarina on kovin ohut. Kadonneiden kirjojen hautausmaan tarinaa on zuumailtu ajallisesti edes ja takaisin, mutta nyt -sananmukaisesti kahdessa aikatasossa liikuttaessa- ei tarjota kovinkaan paljon uutta pohdittavaa tahi hätkähdyttäviä linkkejä isompaan tarinaan. Toki loppupuolen nuoren sukulaisen, napolilaisen Sofia-serkun ilmestyminen lupaa lankojen solmimista päätösosassa?

Sempere & pojan -sukusaaga jatkuu, ja etenkin Daniel Semperen kollega & ystävä Fermín Romero de Torres saa lisäsävyjä ympärilleen, mutta silti koko kirja jättää heppoisen maun. Sen lukee mielikseen ja vaivatta pienessä ajassa, mutta kirjailijan tarjoamat täkyt ja vihjeet jäävät vaille huomiota ja merkitystä. Ilman muuta tässä tietenkin pohjustetaan sarjan päätöstä ja yhteenvetoa. Todennäköistä on, että muutamiin hahmoihin palataan, heidän merkityksensä syvennetään kokonaistarinan kannalta. Varmasti edessä on vielä ovelia käännöksiä, kudelmia ja paljastuksia. Mitä vielä kuullaan David Martínista tai Mauricio Vallsistatai Isaacista? Miten Semperen suvun miehet ovat asiansa pedanneet? Miten käy Kadonneiden kirjojen hautausmaalle?

Tarinaa kehitetään. Mutta ei tässä kirjassa. Tämän kirjan soljuvaa tekstiä lukee nautinnokseen ja oikeastaan kadehtii sitä vaivattomuutta, millä kirjan henkilöt operoivat kahvilakeskusteluissaan. Miten hieno eurooppalainen tapa tämä nokkela pikkupuhe onkaan! Mutta melkeinpä siihen sitten jäädäänkin.

Se on aina tämä sama juttu: joltakin vähäisemmältä kirjailijalta tämä olisi loistotulos, se olisi kerrassaan mainiota kirjailijantyötä, mutta tässä Ruiz Zafón -kontekstissa kyse on hieman epäonnistuneesta tortilla espanolasta. Tuli kyllä määrämittainen, mutta se ei sitten pysähtynytkään tarkalleen nänniin.

Tähänastinen kolmen kirjan ryväs muodostaa upean voimakolmikon kansikuvataiteensa ja typografiansa osalta. Kuvat ovat realistisia ja samalla unenomaisia maailmasta, jota ei ole. Menneestä maailmasta historiallisesti käsittäen ja todella kadonneesta maailmasta, mutta kenties myös maailmasta, jota ei ole koskaan ollutkaan? Kannet ovat joka tapauksessa kauniita mustavalkoisia maaailmoja, jotka istuvat peräti sopivasti kirjojen henkeen.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti