sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Ari Väntänen: Michael Monroe

Pysähdyimme poikani kanssa 1990-luvun alkupuolella Lahnajärvellä pitämään välitauon, kun huomiomme kiinnittyi viereisellä Shell-huoltamon pumpulla pörräilevään liuhulettiin. Tunnistimme kumpainenkin hahmon oitis: Michael Monroe.

Sain tämän flashbackin mieleeni, kun luin vuosi sitten Hesarin Loirinuotiolla-puffista: "Kohta kuvauslamppujen loisteeseen putkahtaa äänen lähde, punaiseen nahkatakkiin, paljettihousuihin ja käärmeennahkabuutseihin sonnustautunut muusikko Michael Monroe. Hän harppoo, loikkii, koikkelehtii ja ehkä liitääkin ivalolaisella mäntykankaalla huuliharppua soitellen. "Mitä se tekee?" Harkimo kuiskaa epäuskoisesti hymyillen. Päivän aikana hän on kehittänyt Monroesta luonnehdinnan, joka menee jotenkin näin: Kaukaa se näyttää satuolennolta, ja kun se tulee lähemmäksi, se näyttää edelleen satuolennolta. Sitten se alkaa puhua, ja sä oot ihan varma, että se on satuolento." 

Onneksi nappasimme poikani kanssa näkymän videolle.

Michael Monroena tunnettu Matti Fagerholm tuntuu olevan paradokseja täynnä, ja juurikin tätä kuvaa vahvistaa Ari Väntäsen vanttera Michael Monroe (2011, päivitetty laitos 2014) -kirja. On ilman muuta selvää, että Monroe jos kuka on elämänkertansa ansainnut ja mikäli ikää ja terveyttä piisaa, niin uudistettuja laitoksia ja definitiivisiä biograafeja tuppaa vastakin. Hyvä niin.

Väntänen on tehnyt armottoman työn setviessään juurta jaksain oman elämänsä sankarin vaiheita ja määritellessään lähes biisi biisiltä Monroen levyttämät kappaleet kehyksiin. Pelkästään kirjan lähdeluettelo on sekä hengästyttävä että kunnioitusta herättävä.

Ja mikä parasta: myös kohde itse on ollut avoimella tuulella. Kirjassa kuuluu nimenomaan Monroen ääni. Totta tai tarua. If it walks like a duck, quacks like a duck and looks like a duck, it must be a duck.

Muistojaan ja lausuntojaan antavat myös lukuisat Monroen sukulaiset, ystävät ja muusikkokollegat. Silmiinpistävin vaikenija on tietysti Pelkosenniemen Hulkko, Andy McCoy, joka varmaan on säästellyt muistonsa omaan elämänkertaansa. Toki Monroen ja McCoyn suhde on ollut kimurantti ja kompleksinen pitkin matkaa, mutta matka on sentään ollut myös yhteinen ja kohauttava, joten McCoyn versio olisi ollut monella lailla oleellinen myös tässä kirjassa.

Tästä puutteesta huolimatta kirja on ilman muuta komeaa luettavaa kurjasta matkasta. Glamouria ja rutiköyhyyttä. New Yorkin koti ja Kiikala. Aikuinen ja lapsi. Rokkari ja valtavirtasuosikki. Suosio ja sivuraide. Paradokseja täynnä, kuten sanottu.

Ari Väntinen kirjoittaa sujuvasti. Teksti ei ole tulvillaan nokkeluuksia tahi uljaita lauserakenteita, mutta Monroen elämä on ollut siinä määrin vaiherikas, että siitä riittää tarinoitavaa, ja teksti rullaa tätä kautta. Kirjaa lukee mielikseen.

Kirja piirtää kuvan musiikillisesta lahjakkuudesta, joka ei syystä tai toisesta ole kuitenkaan saanut tarpeeksi laajasti tunnustusta ja sitä kautta riittävän korkeaa ja pysyvää asemaa rock-kaanonissa. Lukuisat yritykset päästä huipulle karahtavat tuon tuostakin kiville, ja hyvin entein alkanut bändi, rundi tai era päättyy pettymykseen. Lopulta lukija tekee oman johtopäätöksen. Michael Monroen uran suurin ongelma on Michael Monroe? Vaikka hän antaakin kirjassa itsestään kivan kuvan, pilkahtaa sivulauseissa pilkunviilaaja, tinkimätön työnarkomaani, oman äänensä kuulija ja kontrollifriikki. Toisin sanoen, ei mikään kiva työkaveri tai vuoden pomo. I'm damned if I do, damned if I don't.

Tulkinta voi toki olla vääräkin, mutta siinä tapauksessa Michael Monroella on ollut kovin huono karma, kovin kehno kismet, ja vaikka Monroe pitkin kirjaa antaa ymmärtää uskovansa henkimaailmankin asioihin, on se reaalimaailmassa silkkaa hölynpölyä. Jos joku ansaitsee suosion, hän sen saa tuolla puurtamisella. Only the strong survive.

Ja. Jos haluaa tietoisesti vältellä kuulijaystävällistä musiikkia, ei kai ole kovin iso ihme, jos kuulijoita ei sitten ole jonoksi saakka? Eikö tinkimättömyys ole juuri sitä? One man's trash is another man's treasure. Ja vice versa.

Ja sitten oikeasti lopulta: entäpä jos kaikki nerot eivät olekaan oikeassa? Entäpä jos kaikki jonkun taiteeksi luulema, ei olekaan taidetta? Ei olekaan arvokasta?

Viime vuosina on Monroella mennyt lujaa, jos ei globaalissa mittakaavassa, niin kotimaisessa nyt kuitenkin, ja siksi kirjan päivitys on kai tehtykin. Monroesta on äkkiä tullut salonkikelpoinen kaikkien lemmikki. Ja jälleen kerraan; paradoksi on siinä, että tämä armoitettu kansan suosio ei johdu Monroen muusikkoudesta sinänsä, vaan television taikalaatikosta. Tottakai hän on sekä päässyt sinne että herättänyt katselijoitten uteliaisuutta juurikin musiikkiuransa takia, mutta suosio räjähti Voice of Finland -tuomaroinnin ansioista. Onhan sekin tietysti juuri Michael Monroen ansiota, mutta ulkomusiikillisista syistä. Siis Monroen leipälajimusiikista huolimatta.

Eikä siinäkään mitään pahaa. Kirjan perusteella Michael Monroe on vihdoin varsin tyytyväinen mies. Suosio on tapissaan, siviilipuolella rinnalla seisoo hyvä kumppani ja kirsikkana kakun päällä, omaehtoinen musiikki on kuosissaan ja nimikkobändillä riittää keikkaakin. Kaiken kärsimyksen, puurtamisen ja sekoilun jälkeen elämä hymyilee kuin takautuvan korvauksen antavana. Every dog has its day.

Monroe mainitsi jossakin kirjanjulkkarihaastattelussa ja itse kirjassakin, että hän kertoo myös alamäistä ja päihteiden käytöstä avoimesti tarkoituksenaan olla rehellinen mutta ei ihannoida ja kannustaa muita aineiden käyttöön. Erilaiset päihteet ja huumaavat aineet kuuluvat kliseiseen rokkarikuvastoon (tai ainakin kuuluivat 1900-luvun puolella; nyttemmin tuntuu syntyneen jo isompikin rintamalinja muusikoiden välille näiden asioiden suhteen). Pelkkä asian toteaminen ei kuitenkaan poista vastuuta. Kun tötsä kulkee tarinassa koko ajan mukana kuin ohimennen mainittuna, niin siitä tulee osa isoa, hyväksyttyä kuvaa. Jälleen yksi paradoksi. If it ain't broke, don't fix it!

Toinen Monroen ongelma on tämä Peter Pan -teema. Hän pyrkii koko ajan antamaan itsestään suoraan sanoen kyllästymiseen saakka kuvan oman tien kulkijasta, yhteiskunnan ulkopuolisesta, luonnonlapsimaisuudesta ja pojasta joka ei suostunut kasvamaan aikuiseksi. Ehkä se oli Monroen kaukaisessa nuoruudessa spesiaalimpaa, mutta tänä päivänä tämä tällainen on valtavirtaa ilman että sitä tarvitsee edes epätoivoisesti joka käänteessä alleviivata. Se rupeaa näyttäytymään kiusallisesti päälleliimatulta roolilta, mikä ei varmastikaan ole Monroen tarkoitus. This suit is fit for a king.

Summa summarum, Michal Monroe on kyllin värikäs ja eittämättä kiinnostava hahmo, jotta hänestä on kannattanut tehdä kirja, ja Ari Väntänen on ollut mies paikallaan vastaamaan tähän haasteeseen. Mielenkiintoinen kirja uteliaisiin hyppysiin. His lifestyle is like an accident waiting to happen. And it ain't over till the fat lady sings.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti