torstai 8. tammikuuta 2015

Luca Gargano-Maija Vilkkumaa: Maija

Ne olivat entisiä aikoja, kun merkittävä poliitikko tai teatteriohjaaja tai muu suuruus sai huomionosoituksena eläköidyttyään muistelmakirjan. Markkinat olivat kapoiset ja tuontapaiset persoonaorientoituneet henkilökulttituotteet olivat pienten piirien ylellinen harrastus.

Ajan riento on nykyään toinen. Muistelmat kirjoitetaan jo tuoreeltaan tapahtumien vielä tapahtuessa ("Hei. mä luen just ihanaa vaateblogia...") nettiseinälle kaikkien iloksi, eikä tässä mielessä diskriminoida pienintä tahi vähäisintäkään. Kaikilla on äänioikeus ja ilmaisunvapaus. Elämän ei tarvitse edes olla mielenkiintoista, kun sen voi kirjata muistiin ja avata samantien leväälleen, ja antaa seurattavaksi.

Jonnekin näiden ääripäiden välimaastoon osui kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt Luca Garganon ja Maija Vilkkumaan nimiin kredioitu teos Maija, 2004. Kirjan ilmestyessä Vilkkumaa oli kolmikymppinen nuori rokkari. Mikään lopullinen editio Maija Vilkkumaan elämästä ei tietenkään ollut edes tähtäimessä, vaan kyse oli oletettavasti taotaan kuumaa rautaa -täsmätuotteesta. Ikiaikaisesta kysynnän ja tarjonnan laista. Toisin sanoen fanituotteesta.

Ajoitus oli täydellinen. Voin itse allekirjoittaa ajatuksen, että Maija Vilkkumaa oli tuohon aikaan 2000-luvun kiinnostavin, merkittävin ja etevin lauluntekijä Suomessa. Ilman sinänsä Vilkkumaahan täydellisesti osuvaa "nais"-etuliitettäkin. Hän oli kevyen musiikin suuri sankari, sen loistavin edustaja.

Luultavasti noissa tunnelmissa olen tämän kirjan pöyhinyt käteeni jostakin alekorista jo vuosia sitten, mutta hukannut sen sittemmin muutossa tietymättömiin. On kuitenkin pääsääntöisesti onnellinen olotila, jos kirjahyllyssä on edes parisenkymmentä lukematonta kirjaa odottamassa, joten viive ei ole sikäli ollenkaan huono.

Ehkä Maija-kirjan kohdalla kyse on oikeanlaisesta kohderyhmästä? Tai ainahan se on... Maija Vilkkumaan musiikin oletettu ykköskohde ei ole kulahtanut keski-ikäinen mies? Ja silti: Maija Vilkkumaan musiikki iski minuunkin täysillä; sen sanoitukset ja melodiat ovat täydellinen paketti popralleja, joissa on oivallusta, näkökulmia ja sivistystäkin. Maija on unelmainen singer songwriter. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tämä Maija-kirja onkin sitten kokonaan toista maata. Se on megalomaaninen (= suuruudenhullu) kovakantinen paketti ihailijalle. Huolimatta ulkoasun huolettomasta raikkaudesta ja tekstimassan runsaudesta jää kirjasta käteen aika hajanainen, sekava ja lopulta vaatimaton anti. Oli se tarkoituksellista tahi ei. Jos olisin kiihkeintä murrostaan elävä teini tai hiljainen runopoika, löytäisinkö tilkkutäkkikirjasta vastinetta tuntoihini? Luultavasti kai sitten?

Tylsintä kaikissa elämänkerroissa ovat loputtomat kuvaukset lapsuudesta. Ketä kiinnostaa! Maija ei tee poikkeusta. On aika yhdentekevää saada tietää hänen hiekkalaatikkoelämästään tai koululaisvuosista. Ilmi käy, että samanlaisia kersoja on Suomi täynnä. Mitään huomiotaherättävän ainutlaatuista ei esille tule noista varhaismuistoista.

Kiinnostavinta Maija Vilkkumaassa on hänen upea musiikkinsa, ja siksi kiinnostavaa musiikin kannalta olisi kuulla nimenomaan omaäänisen lauluntekijän laulujen synnystä, taustatyöstä, sovitustyöstä, viittauksista, muodonmuutoksista, pastisseista, kumpi tulee ensin yms. asioista. Hieman niistä kyllä kirjassa kronikoidaankin, mutta sekin vähä tahtoo hukkua loputtomien mukanokkelien postausten ja muisteloiden ja muun sälän alle. Ne ovat olleet siinä hetkessä totta ja tulleet riehakkaasta mielestä, mutta jälkikäteen katsottuna niiden painoarvo on kuitenkin melko vähäinen. Toisaalta - Vilkkumaa kommentoi saamaansa fanipostia kirjan sivuilla ja toteaa ison osan siitä olevan "Onks sulla lemmikkiä" -tyyppistä, joten kovin syvälle synteesin syövereihin sellainen ei kai innoita taiteilijaa?

Fanikirjassa saisi olla hurjasti syvätarkkoja ja upeita valokuvia kohteestaan. Maija Vilkkumaan kotialbumilla on käyty, mutta luulisi edes promokuvia olevan iso nippu varastossa käytettävänä. Nyt tuoreimmat kuvat ovat usein sumean taiteellisia tahi suttuisen amatöörimäisiä, vaikka Vilkkumaassa itsessään olisi valovoimaa ja fotogenetiikkaa.

Tekstistä tulee hyvin ilmi kuitenkin Maija Vilkkumaan historia ja tahtotila tehdä omapäisesti. Musiikillisesti hänen uransa esitellään Tarharyhmää ja Hunajameloneita myöten, ja useat pistokeikatkin mainitaan. Mielenkiintoista on myös Kerkko Koskisen vonkaus saada Maija Vilkkumaa Ultra Bra -pooppooseen. Ja onneksi näin ei käynyt tuossa vaiheessa (sittemmin yksi ympyrä sulkeutui, kun Vilkkumaa liittyi Kerkko Koskinen Kollektiiviin), sillä silloin suomalainen musiikki kuulostaisi kovin toisenlaiselta uuden vuosituhannen ensi metreillä. Toki: jostain luopuu, jotain saa.

Kirjan loppupuolella on kunnianhimoinen nuotitusosio. Se vie noin 40 prosenttia kirjasta eli tosipaljon, ja siinä Tero Pennanen on nähnyt ison vaivan, mutta soittotaidottomalle näistä sivuista ei ole tietenkään mitään iloa, vaikka niitä mustia keppejä ja pallukoita sinänsä on mukava katsella. Ideana on ollut kai fuusioida ihalijakirja ja nuottikirja, tehdä eräänlainen posankka.

Bottom line, täytyy siis todeta, että Maija-kirja Maija Vilkkumaasta ei täytä niitä odotuksia, joita olletenkin itselläni oli, kun sen aikoinaan poimin innostuneena ostoskoriin. Voi ilman muuta myös sanoa, että tätä kirjaa ei ole tarkoitettukaan minun käsiini, mutta toisaalta; jos tällaisen tekee ja laittaa julki, niin siinä on aina tämä vaara, että se joutuu myös sellaisen henkilön käteen, jolle sitä ei ole tarkoitettu.

En ole ylipäätäänkään aina saanut itseäni asemoitua siihen dilemmaan, että pitääkö meidän lopulta tietää mestariteoksen tekijästä yhtikäs mitään? Ei huikea Seitsemän veljestä yhtään parane eikä huonone kirjana siitä, onko lukija lukenut ohessa Viljo Tarkiaisen Aleksis kivi: elämä ja teokset -järkäleen vai ei. Se voi parhaimmillaan valottaa niitä olosuhteita, joissa teos syntyi, mutta ei tekijän tarkoitusperiä eikä aatoksenlentoa kirjoitushetkellä.

No, opinhan minäkin sentään jotain Maija-kirjasta. Mieltäni on askarruttanut, kuka on se Dianan kaveri Anna. Assosiaatio on siis mennyt ilman muuta prinsessa Dianaan, ja sehän olikin aivan väärin. Vihervaaran Anna on kyllä käsitteenä tuttu, mutta ei omakohtaisesti luettu. Oppia ikä kaikki, M.O.T.

Maija Vilkkumaan musiikin fanitus jatkuu, sitä tämä kirja ei sentään onnistunut murentamaan. Maija Vilkkumaa on yhä täydellinen artisti, täydellinen sanoittaja, täydellinen säveltäjä. Täydellinen pop-paketti. Harmi kyllä, Vilkkumaan oma musiikki on juuri nyt telakalla. Toivottavasti hänen taannoinen esikoiskirjansa osuu johonkin alekoriin napattavaksi...

 Mahtavuutta. Siistismiä.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti