torstai 26. lokakuuta 2017

Eija Mäkinen - Annika Grahn: Esko Roine

Ostin kesällä viiden euron markkinakojusta kolmen teatterintekijän "elämänkerrat". Mikko Kivinen oli iso pettymys sisällöllisesti, mutta nyt näytti jo paremmalta, kun tartuin seuraavaan:  Esko Roine, 2014. Kirja on kirjoitettu ikään kuin minä-muotoon, mutta paperille sen ovat panneet toimittajat Eija Mäkinen ja Annika Grahn. Kummallakin tekijänaisella on vyöllään myös muita teatterielämänkertoja.

Esko Roine -kirja pieksee Kivisen loruileman tuutin mennen tullen ollen paljon luettavampi ja informatiivisempi. Puhumattakaan siitä, että kollegoja ei halvenneta joka sivulla, vaikkei Roinekaan malta ihan neutraalina ja viileänä ammattilaisena pysyä.

Vaikka äänessä näyttäisi olevan Roine itse, puuttuu tästä kirjasta kuitenkin jokin lopullinen henkilökohtaisempi ääni? Nyt laukataan aika sutjakkaan tahtiin uran vaiheet ja roolit läpi ilman avaavaa otetta. Ei Roine esipuheessaan lupaakaan mitään paljastuksia tai mehukkaita juoruja, mutta jonkinlaista porautuvampaa analyysia hieman odotin etukäteen. Miten Roine näkee mainitsemansa näytelmät ja niiden merkityksen?

Aika laaja kuva työuransa aikana moniaalle kurkottavasta miehestä silti muodostuu näinkin. Esko Roine on näytellyt useassa teatteritalossa ja kesäteattereissa, televisiossa sekä elokuvassa. Lisäksi hän on toiminut useamman teatterin johdossa niin taiteellista kuin taloudellistakin aspektia pohtien sekä toiminut myös Suomen Näyttelijäliitossa. Väheksyä saati unohtaa ei voi sitäkään, että Roine on syntynyt teatterisukuun.

Tällaisen kirjan suurin arvo ei ole ihmisen luonnollisen uteliaisuuden tyydyttäminen, vaan suurin arvo arvo on siinä, että se muistelee asioita, ilmiöitä, tapahtumia ja näytelmiä muistelijansa luupin läpi mutta samalla se tekee sen yleisellä tasolla. Asioita, jotka olen itse elänyt ja kokenut, ja jotka näin ovat osa omaa elämääni ja historiaani. Lukija voi luodata itseään ja omia muistojaan lukiessaan.

Roineen näyttelijän ura on ollut varsin julkinen, mutta kuten hän itsekin jossakin kohtaa kirjaansa toteaa, ei siitä jää jälkeäkään. Elävä näytelmä, vaikka kuinka upea, on hetken heiluva lapsi, joka katoaa nopeasti. Usein näyttelijöistä muistetaan parhaiten sitten ne taltioidut produktiot, vaikka ne eivät kerman kermaa edustaisikaan. Esimerkiksi Esko Roineen kohdalla Visa Mäkisen Puupää -filmit jäävät jäljelle, ja se ei ole kaikkein komein saavutus CV:ssä. Toki Roine on ollut mukana lukuisissa muissakin tallennetuissa projekteissa, mutta olisiko ne hienoimmat hetket sittenkin näyttämöllä?


Taustalla olevan kuvan muuten nappasin kesällä 1968 Pyynikin kesäteatterin katsomosta, jossa nuorena miehenä istuin muutamia kertoja. Maisemassa näyteltiin jälleen Edvin Laineen liveadaptaatiota 'Tuntemattomasta sotilaasta'. Esko Roine oli saanut edellisenä kesänä ylennyksen näytellä alikersantti Hietasta ja jatkoi sitä myös kuvan kesänä. Roine tekikin kelpo roolin Hietasena, ja siitä innostuneena mainitun kuvan otin. Itse hän kommentoi roolin istuvuutta näin:

"Roolin miina pilee Eskon mukaan murteessa; Hietanen on varsinaissuomalainen. Katsomo puhui kaikkia murteita, joita näytelmässä esiintyi. Virheet kuultiin heti.
Kun näyttelijä pannaan puhumaan murretta, jota hän ei hallitse, lopputulos on kauhea. Näin puoliturkulaisena lähetän tervesiä edesmenneelle ystävälleni Heikki Savolaiselle, joka näytteli Hietasta Laineen ohjaamassa elokuvassa ja puhui sellaista Turun murretta, josta aito turkulainen saa näppylöitä."
(Eija Mäkinen & Annika Grahn: Esko Roine)

Kiinnostava kirja ja nopealukuinen.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti