sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Lars Kepler: Hypnotisoija

Lars Keplerin Hypnotisoija, 2010 (Hypnotisören, 2009) ilmestyi jo jokunen vuosi sitten. Tuon ajan kritiikeistä jäi päällimäiseksi mielikuvaksi se, että kirjaa pidettiin onnistuneena. Ylistäviäkin lausuntoja luin.

Siksi ei tuntunut aivan täydelliseltä riskisijoitukselta napata kirjakaupan tarjouksesta kolmen Kepler-kirjan boksia. Enää en ole täysin samaa mieltä itseni kanssa, mutta se ei ole ensimmäinen kerta.

Mitäpä taide on muuta kuin mielipidekysymys? Tai tällainen suurten massojen viihdedekkarikaan?

Lars Kepler on punonut esikoiskirjassaan kaksi tarinaa yhdeksi, mutta ainakin omasta mielestäni ne ovat hieman ontuvan eriparisia. Kirja alkaa hurmeisella perhesurmalla ja siirtyy sitten töksähtelevän takaumankin avulla seuraamaan nimihenkilön, hypnotisoijan, elämään kietoutuvaa tarinaa, joka kulminoituu henkilökohtaisella tasolla miehen pojan kidnappaukseen. Näitä kahta yhdistää vain hypnoosi ja kumpaakin tapausta tutkiva poliisi, Joona Linna.

Sauma ei ole aivan ongelmaton eikä sulava, ja kertojanäkökulman vaihtaminen takaumassa kesken kirjaa tuntuu keinotekoiselta. Ehkä idea on tuntunut paperilla hyvältä, mutta näin paperille painettuna se nitisee, rahisee, savuttaa ja yskähtelee kuin vanha keskimoottori. (Paradoksi)

Tarina on yritetty punoa kunnianhimoisen mutkikkaaksi ja lankoja matkan varrella yhteen kietoen. Kyllä Kepler siinä onnistuukin, mutta lievä kirjallinen päälleliimauksen sivumaku jää. Pyrkimys briljeeraamiseen on myös väkisin laventanut koko teoksen kuusisataasivuiseksi, mikä on ideaan nähden aivan liikaa.

Joona Linnan hahmo on tehty jollakin tapaa ylivoimaiseksi. Vastoin pitkään vallalla olevaa trendiä, hän ei ole murheiden murtama, deekiksellä oleva ongelmakimppu, vaan suora ja maaliin osuva toimenmies. Siitä huolimatta tai siitä johtuen hän on kuitenkin kirjassa sivuhenkilö.

Kahden tarinan symbioosi toimii oleellisilta osin, mutta lukiessa itse harmittelin useaan otteeseen sitä, että kirjan käynnistävä nuoren murhaaja Josefin tarina olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi kuin pääosaan nouseva hypnotisoija Erik Maria Barkin.

Huomio ei voi olla kiinnittymättä myös kirjan sivuilla usein ryöpsähtelevään väkivaltaan. Toki tällaiseen kuvastoon on jo totuttu osana dextermäistä estettiikkaa, mutta jollakin tasolla jäin pohtimaan sen välttämättömyyttä. Keplerin purskahteleva väkivalta ja leviävä veri vie ajatukset väkisin 90-lukulaiseen basicinstinct-kuvastoon. Sen uhkaavan tunnelman ja häikäilemättömän verisyyden jälkeen valtavirtaelokuvien hurmehanojen loputkin sulut aukesivat. Splatterista nyt puhumattakaan.

Kirjassa on lukuisia kömpelösti kirjoitettuja ja tekemällä tehtyjä actionkohtauksia, kuten takaa-ajo kuivatelakalla tai loppupuolen kamppailu uppoavassa linja-autossa. Koska lisäksi henkilöhahmot antavat kovasti töksähtelevän kaunokirjallisen vaikutelman käyttäytymispsykologiassaan, voi saada vain haalean aavistuksen siitä, minkälainen kirja Hypnotisoija olisi voinut parhaimmillaan olla.

Ei voi sanoa, että Hypnotisoija olisi aivan toivoton tapaus, mutta ei se kyllä mikään kirjallinen suurvoitto ole edes omassa lajityypissään. Boksissa on vielä kaksi kirjaa lukematta, joten on kuitenkin aiheellista antaa kirjailijalle vielä uusi mahdollisuus. Tai. Niin no, Lars Keplerhän on vain nimimerkki, jonka takaa löytyy aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti