tiistai 27. lokakuuta 2015

Jo Nesbø: Veritimantit

Jo Nesbøstä ei kai voi sanoa kovin paljon uutta? Mies kirjoittaa erittäin tasalaatuisesti ja varmasti. Koska teksti on sekä sujuvaa että koukuttavaa, ei tässä ole yhtään mitään vikaakaan. Voiko hyvyys olla tylsyys?

Nesbøn tämänkertainen kirja on nimeltään Veritimantit, 2006/2014 (Marekors, 2003). Nimestä huolimatta kyse ei ole erityisen poliittisesta tahi muutenkaan yhteiskunnallisesti (tai yhtään millään tavalla muutenkaan) kantaaottavasta romaanista. Toki tunnetun yleiskäsitteen 'veritimantti' merkitystä hieman valotetaan, mutta se ei ole tämän tarinan kannalta millään lailla relevantti. Sen sijaan sanan merkitys tässä yhteydessä on kirjaimellinen.

Tarina on rakennettu mielenkiintoiseksi ja ovelaksi. Lukijalle tarjotaan riittävästi täkyjä sekä mahdollisia avaimia ratkaista tarina ennen Harry Holea. Sekä oikeita että harhauttavia. (Ja oli lukija miten ovela tahansa, kyse on kirjailijan diktatoorisesta päätöksestä nimetä syyllinen miten huvittaa!)

Paradoksaalisesti (Harry Hole: "Todellisia paradokseja ei ole olemassa.") tämä tarina on samalla sekä äärimmäisen koukuttava että yhdentekevä. Kirjaa lukiessa lukijalle tulee nimittäin mieleen, että tässä ennemminkin rakennetaan Harry Holen ihmistä isompaa mytologiaa ja Harryn vääjäämätöntä alasajoa. Hänen deekiksensä on venytetty jo nyt aivan naurettaviin mittoihin, ja ainoa looginen tie tästä ulos on rampauttaa apulaispoliisipäällikkö Hole lopullisesti. Se on tarinan iso kuva pitkässä juoksussa, ja se on tietenkin samalla aika halju temppu. Mutta ilman sitä tämä tarina on itse rampa ja tarkoitukseton, ja pyristeleepä Harry miten tahansa, on kertomuksen rakenne laadittu jo etukäteen, ja se on koko ajan matkalla kohti lopullista eksodosta eli kreikkalaisen tragedian viimeistä osaa, johon kuuluu välttämättömänä elementtinä kuoron ja näyttelijöiden esittämä suuri valituslaulu. (Ja jos näin ei sitten käykään, niin kyse on luonnollisesti jo mainittujen tragedioiden deus ex machina -ratkaisusta. Jumalallinen vinssi tempaisee Harryn turvaan?)

Veritimantit -kirjassa Harry Hole joutuu sivuraiteille ja hänen annetaan osallistua vielä vihoviimeisen jutun selvittämiseen ennen erottamista. Kyse näyttäisi olevan johtolankoja ripottelevasta, täsmällisestä sarjamurhaajasta, ja tämän tapauksen ohessa ja hieman sisäkkäinkin Harry haluaa ratkaista lopullisesti suhteensa kollegaan, Tom Waaleriin, sekä ennen kaikkea todistaa tämän osallisuuden läheisen työkaverinsa Ellenin pöyristyttävään murhaan. Lukijahan tuntee asian todellisen laidan jo parista sarjan edellisestä kirjasta, joten johan tätä on roikotettukin.

Harry Hole asettuu hieman Sherlock Holmesin alapuolelle Richterin asteikolla, mutta on ylipäätään yksinään pätevämpi, terävämpi ja luovempi ajattelija kuin Oslon poliisitalon koko muu henkilökunta yhteensä. Hän kykenee ratkomaan ongelmia henkilökohtaisesta katuojastaankin käsin.

Lukijan pitäisi ehkä tuntea sääliäkin Harry Holea kohtaan hänen kamppaillessaan paitsi työssään, niin ennen kaikkea yksityishenkilönä. Helvetilliset, unettomat yöt ja sekava suhde rakastettuun Rakeliin sekä tämän poikaan, juomisongelma, piittaamattomuus kaikkinaisesta normaliudesta ja sosiaalisuudesta. Ei sitä kuitenkaan voi sääliä. Se on Harry Hole ja hän on itse ansainnut oman kohtalonsa. Hän on ollut se oman onnensa seppä ja tehnyt omat siirtonsa. Ei siinä ole mitään itkettävää ja olisi todella naurettavaa ajatella muuta. (Hole on toki fiktiivinen hahmo ja on sikäli hieman säälittävää puhua hänestä kuin oikeasta ihmisestä...)

En ole seurannut viime vuosien Nesbø-kritiikkejä, joten en ennakkoon tiedä, miten tarinassa käy. Selvää on sen sijaan se, että näitä Harry Hole -tarinoita haluan ilman muuta lukea vielä lisääkin. Ne ovat hyvää kirjallisuutta. Jos nyt kesädekkari voi olla hyvää kirjallisuutta.

Miksi ei voisi olla!

Eivät nämä kannet kai voi tästä kuitenkaan enää yhdentekevämmiksi mennä.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti