torstai 12. lokakuuta 2017

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama

Pidin kovastikin Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -kirjoista, kun luin sarjan alkupään teoksia. Ne olivat kompakteja tarinoita, joissa tutkittiin tapauksia, ja joissa juoni eteni sujuvasti. Parin viimeksi lukemani teoksen jälkeen olen pitänyt useamman vuoden Cornwell-paaston ja tartuin nyt vihdoin viimein taas yhteen tänä väliaikana ilmestyneeseen romaaniin. Kyse on kirjasta Kuolleiden satama, 2011 (Port Mortuary, 2010).

Ja on heti todettava: en pitänyt lukemastani. Minun makuuni Cornwell on yhä ulapalla ilman kompassia. Hänen ydinosaamisensa menee hukkaan mukapsykologisempien, -syvällisempien ja -kiemuraisempien kirjojen parissa. Eivät nämä ole hääppöisiä, jos niiden tarinasta puristaa mehun. Mäskiä jää ämpärikaupalla ja itse juoma on laimeaa.

Taas tarina kerrotaan loputtomien takaumien ja ajatustynkien kautta samalla, kun kirjan reaaliaika etenee vain pari vuorokautta. Kirja on myös loputtoman puhelias, dialogivetoinen, mikä latistaa itse tarinaa entisestään.

Kay Scarpetta oli sarjan alkupäässä tolkun ihminen, mutta hänestä on evoloitunut rasittava ja ärsyttävä jahkaaja, pyörittelijä ja makustelija. Sääli hyvää hahmoa ja oikeastaan koko hahmogalleriaa (Benton, Lucy, Marino), joka joutuu tässäkin aivan statistin rooliin ilman, että heitä käytettäisiin mitenkään tarinavetoisina aineksina.

Se, mitä tässä kirjassa tutkitaan, jää lopulta varsin yhdentekeväksi, ja se jos mikä on kirjalle pahaksi. (Oivoi, ostin alennusmyynnistä kokonaisen tukun näitä tuoreita Scarpettoja...)

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti