sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Hannu Mäkelä: Mestari

Hannu Mäkelä on kelpo kirjailija. Ja tuottelias.

Toisessa yhteydessä tällainen luonnehdinta voisi olla vakava moite, mutta Mäkelä on kyllä pitänyt oman tasonsa hyvin vuodesta toiseen. Hänen kirjailijanlaatuunsa kuuluu lisäksi myös se, että hän loikkii kerkeästi teemasta toiseen jäämättä junnaamaan samaa aihetta vuodesta vuoteen.

Hannu Mäkelän Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema, 1995 ilmestyi jo kotvan aikaa sitten, mutta en ole syystä tahi toisesta tullut tarttuneeksi siihen aiemmin, vaikka se poikittain hyllyssäni on ollutkin. No, nyt tartuin.

Mäkelä kertoo jälkisanoissaan hakeneensa teokselle oikeaa muotoa. Koska olemassa jo on L. Onervan teos Eino Leinosta (Runoilija ja ihminen I-II, 1932), ei Mäkelä katsonut aiheelliseksi tehdä perinteistä elämänkertaa, vaan valitsi lopulta fiktiivisen proosatyylin, jossa Leino elää viimeisiä päiviään Nuppulinnassa ja käy läpi elämäänsä takaumin.

Valinta on kunnioitettava, etenkin kun Mäkelä luettelee kaikki pohjattomat lähteensä, joiden pohjalta hän on yrittänyt tavoitella Eino Leinon sielua, ääntä ja tuntemuksia.

Tässä teos kuitenkin epäonnistuu kahdessakin mielessä. Ensinnäkin lukijaa vaivaa se, että äänessä on kuitenkin Mäkelä eikä Leino. Ja vielä pahempaa: teksti ei solju, ei tempaa mukanaan, ei sisällä jännittäviä assosiaatioita eikä näkökulmia. Se jää kaikessa runsaudessaan harmittavan vaisuksi.

Mieleen tulee eittämättä vuosien takainen Pentti Saarikosken loistava  Eino Leino - Legenda jo eläessään (1974) -kirja, jonka teksti todellakin sykki ja hengitti ja pakotti lukemaan yhdellä istumalla alusta loppuun. Eino Leinosta ei sekään toki kertonut.

Ei Mäkelän kirja ole täysin ilman ansioita, mutta auttamattoman raskas se on läpi kahlata, eikä lukija urakan tehtyään tunne virkistyneensä ja kokeneensa jotakin huumaavaa kuten kirjallisuus parhaimmillaan tekee.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti