sunnuntai 25. elokuuta 2013

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Detroitin kaupunki hakeutui konkurssiin tämän vuoden heinäkuussa. Lähes kahdenkymmenen miljardin velka on kova paikka, kun yhtälön toinen puoli eli maksaja puuttuu. Entinen kukoistava teollisuuskaupunki on ajautunut supistuvien palvelujen noidankehään, joiden syitä löytyy muun muassa talouden ahdingosta, korruptiosta, rikollisuudesta ja muuttoliikkeestä pois päin.

Jeffrey Eugenides on tehnyt Detroitin alasajon historiaa sivuavan ja sitä selittävän kirjan Middlesex, 2003 (pokkariversio 2012), jo reilut kymmen vuotta sitten eli vuonna 2002. Toki Detroit on tarinassa pelkkä sivujuonne, mutta se on silti oleellinen elementti tässä kirjassa sinä merkittävänä kasvuympäristönä, johon tarinan sisäsiittoinen suku emigroituu rantauduttuaan Amerikan Yhdysvaltoihin. Detroit antaa perheelle koko elinpiirin, sen kodit, työpaikat, turvat, turvattomuudet, roturistiriidat, kulttuuriset törmäykset ja muun.

Eugenideksen kirja on loputon kymi, se on runsaudensarvi, se on värikäs ja taitava gobeliini, jossa kukin väri poimitaan käsin esiin ja silti saadaan yhtenäinen, upea teos. Kirjassa ei ole yhden yhtä tarpeetonta lausetta.

Varsinaisesti Eugenideksen yksittäiset lauseet eivät ole sinänsä ylivoimaisen briljantteja. Tottakai kertoja välillä kiteyttää jonkin kommentaarin tai ajatuksen oivaltavasti ja nasevasti, mutta ylipäätään kirjan hienous ei tule niinkään yksittäisten lauseiden upeudesta, vaan nimenomaan niiden soljuvasta limittymisestä toisiinsa ja sitä kautta muodostuvasta komeasta kokonaiskuvasta.

Jeffrey Eugenides on julkaissut romaaneja harvakseltaan. Niitä on syntynyt vain kolme kappaletta tätä kirjoitettaessa. Novellistina ja esseistinä hän sensijaan on kunnostautunut useammin. Eugenideksen tapaa ja keinokoppaa hahmottaa novellia tyylilajina en tunne, mutta tämä kaikkien novellien vastakohta, lähes kahdeksansataasivuinen järkäle on kyllä täydellisessä balanssissa. Sen voi avata mistä kohdasta hyvänsä, laittaa sormelleen keinumaan ja se pysyy siinä tasapainossa.

Jos en tunne Eugenideksen novelleja, niin en myöskään tunne hänen muita romaaneja, jollei tuntemisena pidä Sofia Coppolan laimeaa Virgin Suicides -elokuvaa. Vaikea uskoa, että se kuitenkaan tekisi kunniaa itse kirjalle? Tämän lukukokemuksen myötä tuohon kirjaan on kyllä syytä tarttua, jos se milloinkaan osuu koluamiini alelaareihin.

Detroitlaisen Eugenideksen sukujuuret ovat Euroopassa: isän puolelta Kreikassa ja äidin puolelta Irlannissa. Valmistuttuaan Eugenides on itsekin asunut pitkiä aikoja Euroopassa, tämän kirjan kirjoittamisen aikoihin Saksassa, jonne kirjan minä-kertojan nykyaika sijoittuu.

Middlesexistä on moneen. Se on huikea sukukronikka, joka alkaa kesästä 1922 korkealta Olympos-vuoren rinteeltä Vähä-Aasiasta. Se on katsaus Kreikan ja Turkin ongelmaisiin suhteisiin. Se on kirja Amerikan kuohuvasta 1900-luvun historiasta. Se on herkkä sipaisu rakastumisesta. Se on matka sukupuoli-identiteetin etsimisestä ja löytämisestä. Se on kuvaus sukurutsaisesta suhteesta, hermafrodiitista ja viidennen kromosomin resessivisestä mutaatiosta. Se on aimo annos kulttuuria.

Kirjan päähenkilönä on Calliope Stephanides, joka kehii sekä omaa että sukunsa tarinaa auki kirjan kuluessa. Nykyisyys ja takaumat limittyvät taitavasti ja pakottomasti toisiinsa, eikä kirjan avauslauseen paljastus syö tarinalta yhtään voimaa. Päinvastoin.

Suku on lähtöisin ristiinnaidusta kylästä, ja suvun salaisuus kätkeytyy Calliopen isovanhempien tarinaan: he ovat sisar ja veli. Avioliitto solmitaan laivamatkalla Euroopasta Amerikkaan, jotta jäljet voidaan peittää. Vasta dementoituneena vanhuksena ja puolison kuoltua jo aikoja sitten Desdemona paljastaa asian todellisen laidan Calliopelle. Eivätkä Calliopen vanhemmatkaan nai toisiaan aivan täysin puhtaalta pöydältä.

Kirjan sivut ovat raskaina hyvinsisäistettyä ja jäsenneltyä yleistietoa, jota kirjailija osaa tarjoilla suussasulavassa ja lukemiseenpakottavassa muodossa. Kun kirja viimein päättyy sivulla seitsemänsataaseitsemänkymmentäkolme, sen haluaa aloittaa saman tien alusta uudelleen. Kirja jättää oikeanlaisen nälän haluta lisää. Ja on tietenkin oikein, että lisää ei ole saatavilla. Että tarinaa ei ole lypsetty tyhjiin.

Middlesex voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2003. Se luoti tiesi paikkansa.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti