torstai 19. helmikuuta 2015

Reijo Mäki: Intiaani

Reijo Mäki - lupaava, uusi kyky?

Muistan oikein hyvin ensimmäisen reijomäkeni (jostakin syystä usein muistan kuitenkin kirjailijan nimen väärin: Erkki Mäkinen. Muistivirhe johtuu luultavasti siitä, että Mäkinen kuuluu varhaisempaan kirjallisuusmuistiini kuin Mäki. Mäkisen romaani Ohoh, Lemminkäinen (1972) oli kiinnostava ja lupauksia herättävä, vaikkei loistokas ollutkaan. Tuon kirjan jälkeen Mäkinen taisi siirtyä pysyvästi kuitenkin näytelmien tekijäksi. Mäellä ja Mäkisellä ei oikein ole kirjoittajina yhtymäkohtia, joten tuo nolostuttava virhe johtuu varmaankin sukunimien samankaltaisuudesta ja Turunseutu-kytköksestä?) Kyseinen reijomäki-kirja oli Pahan suudelma (1998). Sisällöstä en muista yhtään mitään muuta kuin, että se sijoittui Turkuun. Se riitti etäturkulaiselle. Sittemmin olen reijomäkeni hankkinut, mieluiten kovakantisena, ja nyt niitä on hyllyssä framilla useita kymmeniä senttejä leveä rivi. Reijo Mäki on luultavasti laajimmin edustettu kirjailija hyllyssäni. En häpeä sitä myöntää.

Intiaani (2013) on aika taattua reijomäkeä. Mukana ovat kaikki vakiohahmot ja rikokset.

Intiaani kuuluu Mäen Lännen-trilogiaan, joka tosin ei ole varsinainen trilogia, koska kirjat eivät muodosta erityistä sisäisesti nivoutuvaa sarjaa, jossa osien summa olisi yksiköitä suurempi. Toisaalla kirjailija on kertonut halunneensa uudistaa Vares-sarjaansa, mutta lukemani kahden kirjan perusteella tämä aie ei välity lukijalle saakka.

Intiaanissa Reijo Mäki on yrittänyt laventaa kerrontatekniikkaansa kahteen, kahdella eri mantereella tapahtuvaan tarinaan, jotka toki kehitään yhteen. Tarinoita pallotellaan luku luvulta vuorottain. Nämä kaksi kuvausta eivät ole oikein tasapainoisessa suhteessa toisiinsa, eikä erityisesti Amerikkaan sijoitettu osio tunnu luontevalta. Jotenkin kieli ja henkilöpsykologia tökkivät, ja suurin syy siihen on se, että henkilöhahmot ovat suoraan reväisty reijomäki-värityskirjasta.

Reijo Mäki saattaa ihannoida perinteisiä kovaksikeitettyjä, amerikkalaisia dekkareita? Hän kenties tavoittelee niiden lakonisia iskulauseita? Valitettavasti Reijo Mäen dialogi on kovin kotikutoista ja usein alatyylistä. Siitä on amerikkalaisten virkaveljien nasevan osuvat heitot enemmän kuin kaukana.

Hieman häiritsevää on myös Mäen tyylillinen horjuminen kepeän kertakäyttötekstin ja syvällisten huomioiden välillä. Ei kukaan odota Vareksen napatessaan saavan mitään Älyn Ensyklopediaa tai Oivallusten Valtatietä. Ontuvat seli-seli-selitykset vain katkaisevat juohevan tarinankerronnan. Analyyttiset maailmanselitykset eivät toimi näin tarjoiltuina. Niitä ei ole upotettu juonikymiin erityisen briljantilla tavalla.

Mäellä on myös harmillinen tapa kirjoittaa liian arkisesti. Hän sujauttaa liian tuttavallisesti usein lauseisiinsa banaaleita ilmaisuja, jotka eivät suinkaan tee tekstistä rennompaa, vaan pelkästään tökkivämpää. Mäki on myös ilmeisesti halunnut riisua lopunkin glorian Jussi Vareksensa yltä laittamalla tämän kirjassa epätoivoiseen puskapanoon ja toisaalla yksinäiseen käteenvetoon. Oma vitsinsä siinä on, mutta tyyliä ei.

Omalla reijomäki-mittarillani mitattuna Intiaani on keskimääräistä heikompaa reijomäki-tuotantoa. Se ei kuitenkaan estä minua jo hyvissä ajoin asemoimasta itseäni makuupusseineni poistokorin äärelle vartoomaan Koopparin saapumista.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti