sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

En ollut tuohduksiin saakka puolustamssa Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan avausta, Piiraan maku makea. Sinänsä ikäpolvelleni kyllä sopii kirjaan ulkoapäin liitetty määre Viisikko meets Agatha Christie, mutta kirja tökki silmiini höttöisenä ja hieman persoonattoman aloittelijamaisesti kasattuna.
Kun viime vuonna näin Citymarketin (!) kahden euron alekorissa toisen Flavia-pokkarin, yllätyin hieman itsekin, kun näin käteni poimivan niteen ostoskoriin. Nyt voin todeta, että oikea käteni tiesi kuitenkin, mitä oli tekemässä. Jatko-osa Kuolema ei ole lasten leikkiä, 2014 (The Weed That Strings the Hangman's Bag, 2010) on viritetty kone, joka hyrisee tasaisesti ja luotettavasti perille saakka.
Tällä kertaa tarina ei siis töki ja kangertele, ja erityisesti nokkeluudet ovat lisääntyneet, ja ne osuvat maaliinsa. Tätä kirjaa lukiessa alkaa lukijalle selvitä, miksi Flavia de Luce -kirjoista on tullut niin suosittuja.
Koko idea perustuu sille, että Flavia on koko ajan edellä niin poliiseja kuin ylipäätään muitakin aikuisia. Hänen ajatuksensa ja huomiokykynsä kulkee omia latujaan. Se, kuinka uskottava Flavian hahmo on, on vähäpätöinen sivuseikka. Fiktiolla on aina omat lakinsa, jotka se on itse määritellyt, ja niissä raameissa mennään. Toisaalta, juuri niitä raameja pitää tekijänkin sitten noudattaa. Pelisäännöt on luotu sekä tekijää että kuluttajaa varten.
Itse rikos tai tässä tapauksessa rikokset, ovat tavallaan sivuseikka, kuten laita on useimmissa dekkareissa. Pääpaino on selvittämisessä sekä henkilöhahmojen luomisessa. Ihmiset Flavian ympärillä jäävät tietenkin paljon valjummiksi ja ohuemmiksi kuin päähenkilötär itse, mutta sitähän he juuri ovat: sivuhenkilöitä Flavian itsensä loistaessa.
Kuolleen nukketeatteritähden murhan selvittely on tämän kirjan keskiössä, mutta samalla Bradley maalaa tunnelmapaloja menneestä, englantilaisesta maalaisidyllistä. Koska sen pohjat on luotu jo edellisellä kerralla, ei tätä tehdä kuitenkaan paksuin rautalanka kädessä, vaan pikemminkin aiempaa pohjatyötä täydentäen. Näin se ei tässä sitten tunnukaan niin päälleliimatulta kuin ykkösosassa.
Niin luettava kuin tämä kirja onkin, herättää se mietteen, mitä tästä eteenpäin. Tätä samaa sapluunaa Bradely pystyy kyllä toistamaan ja hiomaankin, mutta kehittyykö Flavia itse kiinnostavampaan suuntaan? Olisi melkein pikkupakko. Vai valitseeko kirjailija kehityskohteeksi Flaviaa ympäröivät ihmiset?
En ehkä vieläkään jää hengitystä pidätellen odottamaan, mutta aivan varmasti nappaan seuraavankin osan matkaan. Jos se kohdalle vain osuu.
Kirjan kansi jatkaa tyylikästä linjaansa. ("Suomenkielinen kansi Satu Kontinen", mitä se sitten tarkoittaneekin.)

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti