maanantai 21. lokakuuta 2013

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Kun kirjat muodostavat teemallisen ketjun, ne pitää lukea kronologisessa ilmestymisjärjestyksessä. Se puolestaan tarkoittaa sitä, että koko ajan pitäisi olla valveilla, lukuvalmiina, jotta kyytiin pääsee mukaan heti eikä vasta vilttiketjusta.

Usein, kuitenkin, sarjasta tahi kirjalijasta kiinnostuu hieman jälkijunassa, kun käteen osuu sattumankaupalla jonkin kirjasarjan jatkopala. Kuten Antonio Hillin tapauksessa. Hänen niukasta katalogistaan luin ensin Kauniit kuolemat ja vasta sitten sitä edeltävän Kuolleiden lelujen kesän, 2012 (El verano de los juguetes muertos, 2011). Ja ihastuin kirjaan.

Lukematta ei kirjailijaan voi tutustua, joten väkisinkin joskus käy juuri näin, että hyvän lukukokemuksen jälkeen haluaa lukea myös ne edeltäneet teokset. Huono homma sikäli, että silloin aina tietää, missä vaiheessa tarina ja sen ihmiset jo ovat, joten osa edellisten kirjojen magiaa katoaa tähän liikaan tietoon. Neitsyys on korkattu ja hieman enemmänkin.

Tässäkin Antonio Hillin tapauksessa tie on tuhoisa. Kuolleiden lelujen kesä on kirjoittajan esikoisteos, ja siinä on ylipäätään monikin esikoisen hapuileva ja etsivä helmasynti mukana. Luultavasti niihin ei kiinnittäisi toisenlaisessa lukujärjestyksessä näin paljon huomiota, mutta nyt tietynlainen aloittelijan kömpelyys paistaa kerronnassa. On toisaalta tullut luettua useampikin huomattavasti tätä kehnompi esikoisteos.

Itse tarinassa ei sen sijaan ole mitään vikaa. Se kiinnostaa ja se rullaa radallaan. Kirjan haluaa lukea vapaaehtoisesti loppuun saakka.

Kronikan päähahmo, argentiinalaissyntyinen komisario Héctor Salgado, on kerrassaan mainio lisä persoonallisten rikostutkijoiden kaanoniin. Hahmoa on varmasti käännelty kerta jos toinenkin, kun ihmislajia on synnytetty; siksi kaluttu rooli kuitenkin on. Hill on onnistunut synnyttämään hyvän hahmon.

Salgado on kuumaverinen Barceloonaan nuorena emigroitunut mies, jolla on väkivaltainen lapsuustausta takanaan. Sillä saadaan samalla selitettyä rivien välissä miehen luonnetta. Tarinan alussa hän palaa pakkolomalta entisestä kotimaastaan, koska on kiivastuksissaan piessyt erään tutkittavan Barcelonassa.

Kuolleiden lelujen kesässä kuljetetaan limittäin useampaakin tarinaa. Piestyn tohtori Omarin kuolema ja kirous iskee Héctorin ja hänen läheistensä päälle, Héctorin ex-vaimo katoaa kirjan loppupuolella selittämättömästi ja Héctor apureineen tutkii yläkerroksesta pudonneen pojan tapausta. Varsinaisesti vain tämä viimeksimainittu selviää tämän kirjan kuluessa.

Kirjailija on siis viritellyt mielessään hieman pidempiäkin kaaria, joihin hän antaa esikoisessaan syöttejä. Myös muiden poliisien elämää valotetaan jatko-odotuksia kasaten. Mikä mies ylikomisario Savall lopulta on? Entä miten käy nuoren konstaapeli Leire Castron yksinhuoltajaraskauden kanssa?

Vaikka onkin lukenut jo kakkososan, uskoo henkilöiden ja tarinan siitä vielä tarkkenevan.

Ja koska on jo lukenut kakkososan, tietää kirjailijan skarppaavan lausettaan, ja jatkoa jää tosissaan odottamaan. Antonio Hill on lajissaan hyvä kirjalija.

Barcelonan kaupunki valottuu tahi asettuu taustaksi nyt kahdessakin hyvässä tarinaketjussa, näissä Antonio Hillin kirjoissa sekä Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjassa. Molemmissa kirjoissa on myös poikkeuksellisen kiehtovat kannet.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti