sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Lars Kepler: Nukkumatti

Kiitämme: Kirjan nopealukuisuutta.
Moitimme: Kirjan heppoisuutta.

Nimimerkki Lars Kepler on vakiinnuttanut itsensä jouhevien väkivaltadekkarien tekijänimeksi, joka suoltaa tasaiseen kirja per vuosi tahtiin uutta nimikettä kirjakauppojen myyntilistoille. Parempi varmasti takoakin, kun rauta on vielä kuumaa.

Keplerien tyyli on melko simppeliä. He tekevät suoraviivaista ja tehokkaalla otteella etenevää proosaa. Keplerin värikynälaatikossa ei ole kovin monia liituja, eikä heidän tyyliinsä kuulu erityisen pitkien kaarien kehitttely, mitä erityisesti alleviivaa heidän tapansa jakaa kirja lyhyihin, vain parin sivun mittaisiin lukuihin. Tässäkin kirjassa lukuja on 183, joten Keplerit antavat uuden aikaulottuvuuden käsitteelle: "Mä tulen ihan kohta. Mä luen vaan yhden luvun..."

Kirjan nimi on tällä kertaa Nukkumatti, 2013 (Sandmannen, 2012), ja se jatkaa aihiota, joka laitettiin alulle edellisen kirjan lopussa. Ja tietysti Joona Linna -saagaa ylipäätään. Joonan ja Joonan entisen perheen tarinaa avataan tässä taas lisää, mutta on sanottava suoraan, että vaikka Joona onkin huippututkija, niin periksiantamattomuudessa ja intuition kirkkaudessa hän jää valovuosien päähän naapurimaan kollegastaan Harry Holesta.

Joona ja kumppanit tutkivat tässä ruotsalaista sarjamurhaaja-mysteeriä, joka on jo vuosia sitten kietoutunut Joonan henkilökohtaiseen elämään. Joona yrittää selvittää, kuka Ruotsin tarkimmin ja eristetyimmin vartioitu vanki, Jurek Walter, todellisuudessa on, ja miten tämä voi vainota ja vaikuttaa ihmisiin vankeudestaan huolimatta.

Käy ilmi, että Walterin aikoinaan nappaamia ihmisiä on yhä elossa jossakin. Hänellä täytyy lisäksi olla joku tuntematon apuri. Joona selvittää tätä tahollaan Venäjää myöten ja samalla vankilaosastoon solutetaan jo edellisistä kirjoista tuttu Saga Bauer, joka koettaa päästä kontaktiin Jurek Walterin kanssa.

On sanottava, että Nukkumatti on melkoista soopaa. Se on ehdottoman kepeälukuinen, koska lauseet ovat koristelemattomia eivätkä mene erityisen syvälle henkilöiden mielenmaisemaan. Koko juttu etenee suoraviivaisesti. Jurek Walterin hahmoon on yritetty saada salaperäisyyttä ja pahuutta. Kovin ainutlaatuinen ei hänen hahmonsa siis ole kirjallisellakaan kentällä.

Mutta mutta. Tarina poukkoilee mitättömien ja toisarvoisten ainesten välillä, sen logiikka ei ole ollenkaan aukotonta ja ratkaisut ovat erityisen silmiinpistävästi satumaailman ratkaisuja. Kirjailijat ovat hakeneet ennemminkin rajua dramatiikkaa kuin perusteltua ja kestävää draamankaarta. Ihmisten toimintaan jää aivan liian paljon epäjohdonmukaisuutta ja todellista perustelumattomuutta, jotta kirjaa voisi vakavalla naamalla lukea. Nukkumatti on kirjallista sarjakuvaa. Kierrätettyäkin.

Pitäisiköhän kirjailijapariskunnan pestata vielä kolmaskin osapuoli näitä väkertämään? No, ei tarvitse, niin kauan kuin nämä menevät tällaisenaankin kaupaksi.

Formaattikansi.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti