sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Stieg Larssonin bibliografia ei suuren suuri, ja aivan aiheellisesti jälkipolvi on jäänyt puntaroimaan, että se jäi mahdollisesti erityisen vajaaksi, kun kuolema hänet korjasi pois kuleksimasta ennenaikaisesti juuri suuren menestyksen kynnyksellä.

Stieg Larssonilla on halu ja kyky paneutua ideoihinsa perusteellisesti, punoa henkilöhahmoilleen tausta ja kuljettaa pääjuonen ohella useita sivuteemojakin. Näillä pelimerkeillä teoksista tulee huolellisia ja kaikessa satuilussaan kertomususkottavia jos kohta myös isohkon omakotitalon rakentamiseen käypäisiä tiiliskiviäkin.

Kun nyt itse otin vihdoin asiakseni tarttua kymmenen vuoden viiveellä Larssonin Millenium-boksiin, niin lukaisin samantien kaikki kolme kirjaa peräkanaa. Niistä ykkösosa, Miehet jotka vihaavat naisia, on itsenäisin ja sitä seuranneet kaksi muuta kirjaa itse asiassa yhtä ja samaa tarinaa. Ehkä lukijaystävällisesti Larsson kuitenkin on pätkäissyt tekstimassan puolihuolimattomasti keskeltä kahia, jotteivät lukijan kädet väsy.

Kirjat ilmestyivät Ruotsissa alunperin peräkkäisinä vuosina; Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden) tuli julki vuonna 2006 ja se suomennettiin heti seuraavana vuonna. Ykkösosan tarina tuli kertaheitolla valmiiksi, mutta taustalle Larsson oli virittänyt Lisbeth Salanderinsa isomman kuvion, jota trilogian kaksi seuraavaa osaa sitten kehiikin auki ja pakettiin.

Itselleni onnekkaasti näitä jälkimmäisiä osia ei edes varjostanut filmatisointien voimakkaat muistikuvat, vaan pystyin paremmin lukemaan näitä kirjoja kirjoina kuin osana populaarikulttuurin vakiintunutta ja ulkoa osattua kaanonia. Epämääräisesti muistikuvissani kuitenkin oli ruotsalaisfilmatisointien jäljiltä ajatus siitä, että Mikael Blomqvist olisi näiden kirjojen  päähenkilö, ja olikin valtava helpotus, kun mielikuva osoittautui vääräksi. Saamarin Kalle Blomqvist onkin vain yksi sivuhenkilöistä!

Ei sillä, Michael Nyqvist tekee leffojen Blomqvistista aika mukavan hahmon, jollainen hän ei suinkaan näissä kirjoissa kuitenkaan ole. Pikemminkin kuva valottuu idealistisen maailmanparantajan sijasta itsekkääksi ja omahyväiseksi paskiaiseksi.

Valitettavasti myös Lisbeth Salanderin kuva muuttuu aavistuksenomaisesti näissä kirjoissa. Hahmo olisi ehdottomampi ja täydellisempi ilman pehmenemistä ja sosiaalistumisen ensioireita, mutta tällaisten elementtien tuominen on tietenkin kirjailijan yksinoikeus. Hänellä on täysi copyright Salanderiin ja kaikki muu on marinaa ja vääristelyä ja unelmointia.

Tyttö joka leikki tulella -kirja kuljettaa lukijaa kolmen murhan selvittelyprosessin kautta nykyajassa, mutta kuvaa samalla ja ennenkaikkea Salanderin varastettua lapsuutta. Se on peili, jonka kautta näitä kuvia projisoidaan.

Larssonin tapana on antaa näissä kirjoissaan useita kertojanääniä, ja hän tekee leikkauksia kohtauksista toiseen nopeasti. Aina ne eivät näyttäisi olevan täysin balanssissa, mutta itse tarina etenee siitä huolimatta erittäin lukijaystävällisesti. Kirjaa haluaa lukea.

Kiinnostavaa on, että kakkososan alussa ollut moraalinen närkästys prostituutiosta ja siihen liittyvästä ihmiskaupasta unohtuvat kokonaan, mitä pitemmälle tarinassa mennään, ja sensijaan nousee keskiöön turvallisuuspoliisin sisällä toimiva Sektio, valtio valtiossa.

Oletettavasti Larsson on toiminut tarkoituksellisesti niin, että hän on huolimatta tarinan jatkumosta tehnyt kuitenkin kolme erilaista kirjaa. Erilaista tyylilajiltaan. Vaikka näissä peilataan reaalimaailmaa kriittisestikin, niin mitään järin realistisia kertomuksia nämä eivät ole.

Tyttö joka leikki tulella -kirjan päätöskohtaus on silkaa satua ja mielikuvituksellista actionia. Lienee filmatisointi jo tuolloin ollut Larssonin takaraivossa, kun hän on kynäillyt täysin epäuskottavan velipojan Salanderille. Tai antanut hennon naisen kaivaa itsensä haudasta luoti päässään pelkin käsivoimin takaisin maan pinnalle. Jonnekin kauas kauas taka-alalle haipuvat mediakriittiset, yhteiskuntakriittiset ynnä muut ylevät aihioperät.

Onneksi tuli ostettua koko boksi, koska reilun kuudensadan sivun puurtamisen jälkeen jää hölmistynyt olo: tarina jätetään viimeisellä sivulla kesken. To be continued.

Ja vielä spoiler alert: tämä on trilogian paras osa.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti