tiistai 4. marraskuuta 2014

Leif GW Persson: Ken lohikäärmeen surmaa

GeeWee -kuuri jatkuu.

Jotakin tapahtui Ruotsin  poliisille kolmessakymmenessä vuodessa ja jotakin tapahtui Leif GW Perssonin kirjalliselle talentille samassa ajassa. Poliisista en tiedä, mutta GW löysi sen.

On aivan kuin eri ihminen olisi kirjoittanut esimerkiksi kirjan Edunsaajat ja tämän nyt käsissä rispaantuneen Ken lohikäärmeen surmaa, 2010 (Den som dödar draken, 2008) -teoksen. Ja juuri näinhän se onkin.

Ehkei Persson ole sentään käyttänyt haamukirjoittajaa tyyliin Tuula Sariola, mutta kyllä vain ihminen itse muuttuu moisessa vuosikymmenten kuluttavassa kymissä. Näkökannat tarkentuvat kokemuksen myötä ja eletty elämä näkyy kasvoilla, soluissa ja ajatusten kirkkaudessa.

Oli prosessi mikä tahansa, niin Ken lohikäärmeen surmaa on hallittu taidonnäyte täysveriseltä kirjailijalta ja genrensä asiantuntijalta. Lähes ainoa kritiikki kohdistuu kirjan turhankin koukeroista ja hienostelevaa nimeä kohtaan. (Barbien elämänkumppania unohtamatta - toki.)

Tarina on perinteinen murhamysteeri ja samalla melkoinen ruotsalaisen poliisikunnan ruumiinavaus. Persson kuljettaa samanaikaisesti itse kehystarinaa, mutta antaa valurautaisella padankannellaan kovaa kyytiä koko systeemille. Sehän taitaa toisaalta olla nykyään GW:n agenda?

Tarinan alussa oikein korostetaan tyypillistä juoppolallin tappoa, joka sitten ei tietenkään ole lainkaan sitä, mitä pöytään tarjottiin. Juttu kehittyy tyydyttävästi kohti päätöstään.

Juonta kiinnostavampaa on se, että Persson nostaa tällä kertaa kirjansa näkyvimmäksi henkilöksi ongelmaisen poliisin, käveleväksi katastrofiksikin tituleeratun Evert Bäckströmin. Lukija keikkuu Occamin partaveitsen terällä: pitääkö tästä tyypistä vaikö eikö? Onko hänessä mitään arvostettavaa? Onko hänessä mitään inhottavaa? Tai oikeammin, miten ainesosaset ryhmäytyvät? Miten Bäckströmin vaakakupit asettuvat balanssiin?

Bäckström on kaiken ennakkoluuloisuuden täsmäruumiillistuma kuin metrinmitta Ranskassa Mittojen ja painojen museossa. Hän on klisee. Hänen värikäs mutta yksiulotteinen ilmaisunsa kollegoistaan ja kohtaamistaan ihmisistä on tasapuolisen halventava: tanhupetteri, lepakko, tyhjäpää, hameniekka, lappalainen, puupää, puoli-idiootti, nokikana, ankka, märkäkorva, hinttari, suomipoika, pellehermanni, oidipus... Näitä riittää.

Sanalla sanoen Evert Bäckström on rasisti, sovinisti ja vielä päälle päätteeksi korruptoitunut poliisi. Bäckström on luonteeltaan nilkki, joka paskat nakkaa konsensuspolittisesta korrektiudesta. Ja siksi hän on -tietenkin- virkistävä hahmo.

Kun kirjailija käyttää tällaista hahmoa kepparinaan, hänen todellisia vaikuttimia sopii aina epäillä. Ettei vain Persson ole saanut Bäckströmin hahmon hyvin istuviin, keltaisiin pellavahousuihin sujahtaneena täräyttää suustaan kaikki omat ennakkoluulonsa ja todelliset ajatuksensa? Tai ainakin vähintäin hieman nautiskellen räväyttää ja järkyttää hyvinvointiyhteiskunnan kansalaisia?

Hiukan tämä tyylikeino syö itse itseään ja kuluu puhki jatkuvasti käytettynä, mutta ainakin se on johdonmukainen. Persson antaa Bäckströmin päänsisäisen monologin virrata taukoamatta läpi kirjan.

Bäckström hallitsee kirjaa, hän on sen ehdoton keskipiste ja dynamokin, mutta samalla Leif GW Persson marssittaa melkoisen kavalkadin sivuhenkilöitä, joita on lopuksi siinä määrin, että hahmot ja heidän merkityksensä menevät hieman sekaisinkin. Toisaalta, ei se haittaa.

Suomalaisen lukijan kannalta on kiintoisaa, että niin konnien kuin poliisienkin joukoissa on useita suomalaisjuurisia henkilöitä. Maahanmuuttajat on yksi kirjan teemoista, mutta heidänkin joukostaan suomipojat veistävät isoimman siivun. Bäckströmin mieliharmiksi.

Peruspoliisityötä erittäin kirjalliseen kääreeseen pakattuna. Erittäin viihdyttävää.

GW-logo on mainio, mutta muuten kansitaide on aikamoista tusinataidetta.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti