maanantai 16. helmikuuta 2015

Jussi Ahlroth: Mie oon Lordi

Syksyllä ilmestyi elokuvateattereihin Antti Haasen tuore dokkarielokuva Monsterimies (2014), joka nosti pienimuotoisen myrskyn vesilasissa. Myrskyn nosti elokuvan kohde, monsterimies Tomi Putaansuu. Kiistan aiheeksi nostettiin useitakin asioita aina näkökulmasta lähtien, mutta kärhämä tuntui myös kietoutuvan Putaansuun fiksaatioon bändin soittajien siviilianonymiteetista. Kiistakapulana oli yksi kuva, muuten hieman löysähköstikin jutustelevan leffan upein kuva muuten. Kuva, jossa kamera tilttaa maskeerauspöydästä Lordi-bändistä eronneen Awan alias Leena Peisan paljaisiin kasvoihin.

Monsterimies-elokuva on mukavalla tavalla täydentävä jatkokurssi Tomi Putaansuu -universumiin, jos peruskurssina pitää Euroviisu-huumassa syntynyttä Jussi Ahlrothin kirjoittamaa Mie oon Lordi, 2006 -järkälettä.

Kirja syntyi juuri silloin, kun rauta oli tulikuumaa, mutta epäselvää oli, että miten ja kuka sitä sitten takoisi. Elokuva puolestaan näyttää pyrovuoden jälkeisen, linttaan latistuneen taoksen.

Elämänkerroissa tylsintä materiaalia ovat aina kuvaukset kohteen lapsuudesta, mutta nyt jos koskaan juuri tämä materiaali paitsi puoltaa paikkaansa niin on erityisen relevanttia. Eläähän Tomi Putaansuu ikuista peterpan-vaihetta. Tai ainakin sellaisen kuvan hän antaa muille. Valitettavasti kirjassa olevat lapsuudenkuvat on retusoitu sinänsä vitsikkäillä lordimaskeilla uuteen uskoon. Nyt jää näkemättä Tomin omat, todistusvoimaiset kasvot lapsuuden innoittavien leikkien äärellä.

Jussi Ahlroth on erittäin pätevä ja jo marinoitunut Suomen valtasanomalehden kulttuuripuolen toimittaja ja kriitikko sekä itsekin muusikkoutta kokenut mies. Ahlrothin intresseissä on ollut niin death metal, pelit kuin scifi, joten hän on ilman muuta ollut lähtökohtaisestikin alan mies paikallaan kirjoittamaan kirjaa Lordista ilmiönä ja eritoten sen sykkivästä sydämestä, Tomi Putaansuusta.

Jussi Ahlroth kirjoittaa mielenkiintoisesti, hyvin ja hauskastikin. Kirjan sivuilta piirtyy hienosti kuva, miten Lordi päätyi Euroviisu-areenalle kirkastamaan vihdoin monen suomalaisen trauman ja ivan kohteena olleen menestymättömyyden.

Samalla piirtyy hieman karukin kuva bändin perusongelmasta. Lordin perusongelma on Tomi Putaansuu itse.

Vaikkei Putaansuu olekaan mikään Leonardo da Vincin kaltainen yleisnero ja renessanssimies, niin on hän totta vie uurtanut nimensä syvälle suomalaisen musiikin historiaan ja on vähintäin alaviite myös eurooppalaisessa kaanonissa. Lordi on ainutlaatuisen hulppea idea ja varsin toimiva paketti. Pienimpienkin yksityiskohtien takana on Mr. Lordi, Tomi Putaansuu itse. Se on kunnioitettavaa mutta samalla paljastuu maestron kontrollifriikkiys ja itsepäisyys.

Lordi on Tomi Putaansuulle elämäntyö ja kaikkeus, meille muille se on valitettavasti vain hetken viihdepaketti. Lordin musiikki ei ole kovin mieleenpainuvan ainutlaatuista, kuka jaksaa montaa tahtia kuunnella edes tuota makean Euroviisu-voiton tuonutta 'Hard Rock Hallelujah' -biisiä? Maskit ja rekvisiitta ovat upeita, mutta kuka jaksaa niistä innostua vuosikausia? Epäilemättä myös Lordilla on hc-faneja, mutta valtavirran mukana uiskentelevat massat janoavat aina uusia ilmiöitä ja täräyksiä.

Tomi Putaansuu tuntuu sekä kirjan että dokkarin perusteella pitävän edelleen kiinni kaksin käsin Lordista. Päästäisi sen menemään ja kehittäisi uuden koukun! Helppoahan se on vierestä neuvoa, mutta äkkiä ulkopuolinen ei näekään enää eroa Lordin ja Hevisauruksen välillä... Paitsi että Hevisauruksen yleisö uudistuu joka sesonki, ja se on siksi paremmassa tilanteessa.

Mie oon Lordi -kirja kuljettaa lukijansa sujuvasti ja uskollisesti halki vuosikymmenten, ja se piirtää yllättävän tarkan kuvan päähenkilöstään. Kirja pitää otteessaan, ja lukemisen aikana toivoo Tomin breikkaavan ja saavan unelmilleen toteutuksen. Ja niinhän siinä tietenkin kävi.

Samalla kirja piirtää bändistä hieman amatöörimäisen kuvan. Kaikki on kovin kotikutoista (sananmukaisesti), eivätkä ammattimiestenkään visiot kohtaa kunnolla Putaansuun omia. Itsepäisyydellä on puskettu monta asiaa läpi, mutta itsepäisyys on myös este uudistua.

Muutamassa kohdassa alleviivataan sitä, että Lordi ei ole huumoribändi. Väkisin kuitenkin siihen suhtaudutaan omanlaisella huumorilla, eikä kai kukaan voi väittää hahmoja vallan huumorittomiksi? Huumoria tai ei, niin humoristisen nasevia huomautuksia Tomi Putaansuu viljelee kirjan sivuilla ja hänellä on erittäin avoimia, teräväpäisiä ja selväjärkisiä kommentteja tukuittain.

Alussa mainittu dilemma julkisuuden ja kasvottomuuden välillä tuntuisi jo olevan aika vanhakantainen, koska bändin jäsenet nyt kuitenkin ovat ammattimuusikkoja, ja heidän kasvonsa on sittemmin Ateenan jälkeen joka tapauksessa tiedossa. Kiintoisasti ristiriitainen ratkaisu on se, että tässä Putaansuun auktorisoimassa Mie oon Lordi -kirjassa bändin jäsenet esitellään lyhyin elämänkerroin sekä omin nimin. Ja Wikipediasta loput.

Lordi on ilmiönä ilman muuta kirjansa ansainnut, ja hyvän kirjan se onkin saanut. Kirja päättyy Jussi Ahlrothin oraakkelimaisiin sanoihin:

"En tiedä, onko Lordi vuonna 2015 ruotsinlaivalla soittamassa "Hard Rock Hallelujahia" neljä kertaa illassa. Enkä tiedä, ovatko he 2015 Tokiossa kirjoittamassa nimikirjoituksiaan satojetuhansien kappaleiden levikillä ilmestyvään Lordi-mangaan. Kaikki on mahdollista, ja kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Mihin tahansa suuntaan."
(Jussi Ahlroth: Mie oon Lordi, 2006)

No, nyt on vuosi 2015.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti