sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Leif G.W. Persson: Matkan pää

Onkohan Leif G.W. Persson halunnut tehdä jäynän kriitikoille ja lukijoille? Vai onko hän vain ryhtynyt kunninahimoiseen (tai vitsikkääseen) muotokokeiluun? Vai pitääkö hän itseään niin suvereenina kirjoittajana (tai takuuvarmasti myyvänä), että hän voi ylimielisyyttään väsätä mitä vain?

Onko taustalla siis luova halu vai ihan sama -asenne?

G.W.:n katalogi ei ole pitkä, muttei se ole myöskään ihan ansioton. Aihionsa hän osaa kyllä valita.

Tyyliseikat ovat ylipäätään aina makuasioita, joista voi halutessaan vääntää loputtomiin. Leif G.W. Persson on kuitenkin vakiinnuttanut paikkansa ruotsalaisessa jännärigenressä ja hyvä niin. Hänelle on muotoutunut omanlaisensa kertojanääni.

Tämän kirjan teemana on henkilötasolla luopuminen, ruumiin vähittäinen rapistuminen ja kaiken oman katoavaisuus. Yksi Perssonin päähenkilöistä tulee taipaleensa loppusuoralle romaanissa Matkan pää, 2011 (Den döende detektiven, 2010). Nyt jo eläkkeellä oleva keskusrikospoliisin päällikkö Lars Martin Johansson saa makkarakioskilla aivoveritulpan, ja se romauttaa miehen kunnon niin, että hän on vain varjo -joskin tukeva sellainen- entisestään. Parhaimmillaan mies jaksaa enää nilkuttaa kainalosauvaansa nojaten huoneesta toiseen.

Tähän lähtökohtaan kietoutuu kirjan muodon omaperäisyys. Menneiden muistelu ja oman nykyminän sureminen eivät ole kovin ainutlaatuisia teemoja, mutta kun dekkari on sivulla 156, ja sen päähenkilö poistuu vasta siinä vaiheessa infarktin jälkeisestä sairaalahoidostaan, ollaan erikoisuuden äärellä. Eikä vauhti ja dynamiikka tästäkään juuri parane. Johansson väsähtää tuon tuostakin, napsii pillereitä ja pötköttelee työhuoneessaan vaakatasossa suurimman osaa loppukirjaakin.

Samalla hän ratkoo kuukaudessa rikoksen, jota Ruotsin poliisi ei saanut ratkaistuksi neljännesvuosisata aiemmin. Rikoksen tuo hänen syliinsä Johanssonia hoitava lääkäri. Kyse on yhdeksänvuotiaan tytön raiskauksesta ja murhasta sekä Ruotsin rikoslaista.

Vaikka Johansson saisikin syyllisen selvitettyä, ei tätä voida silti enää rangaista. Koska murha on tehty hieman yli 25 vuotta sitten; se on jo vanhentunut. Dilemmaa rakennetaankin sen suhteen, mitä Johansson voi tehdä miehelle, sitten kun tämän henkilöllisyys selviää. Mitkä ovat entisen poliisin moraaliset oikeudet ja velvollisuudet? Miten saada miehelle rangaistus ilman, että itse syyllistyy eettisellä tasolla rikokseen?

Itse tutkittava rikos on tietenkin kauhistuttava, ja tutkimusmenetelmät, joilla Johansson etenee, ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta erityisesti Matkan pää eroaa lajitoveristaan juuri tuon muodon puolesta. Cannonkin oli aikoinaan toimeliaampi kuin Lars Martin Johansson tässä kirjassa, ja silti tämä on lukuroomaanina erittäin kelvollinen.

Johansson kokoaa lähipiiristään pienen mutta toimivan joukon, joka tekee käytännön jalkatyötä, mutta muuten kirja on aika staattinen rakenteeltaan. Silloin tekstin pitää tehdä työtä, ja kyllä se tekeekin. Kirjan sivuja kääntelee kiinnostuneena.

Vain kirjan lopetus jättää toivomisen varaa. Kirjan nimi (erityisesti alkuperäinen!) paljastaa heti kättelyssä Johansson tarinan päättyvän, mutta kaiken pitkän selvittelyn jälkeen (reilut 500 sivua) syyllisen lopullinen rankaiseminen, ja siitä seuraavat toimenpiteet jättävät pienen pettymyksen maun huulille. Ehkä se sitten menisi näin?

Tai loppujen lopuksi; eivät kai muutkaan dekkarilopetukset ole sen lennokkaampia? Syyllinen jää kiinni ja hänet passitetaan vankilaan. Ei sekään kuulosta erityisen nerokkaalta.

Ja toisaalta. Aina lukija toivoo vielä pientä loppukoukkua, pientä ylläriä, joka hämmästyttäisi hänet. Ja saisi odottamaan kirjailijan uutta teosta...

Kauniinvärinen mutta tylsä kansi. (Vaikka viittaakin kirjan päätökseen.)

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti