Suuret ikäluokat ovat tulleet vihoviimeiseen kaarteeseensa ennen maalisuoraa, ja on aika antaa ne viimeiset näytöt tai edes muistella menneitä. Olinhan siellä minäkin.Nimi Heikki Kahila oli aikanaan todella iso, ja tätä Ääneen elettyä (2013) -kirjaa pitää tarkastella juurikin tätä kontekstia vasten. Jos itsellä ei ole häneen tarttumapintaa, jää tämä teos aika hajanaiseksi ja kummalliseksi höpinävartiksi, ja jos puolestaan on elänyt itse järjissään tuon ajanjakson, on kirjan kohde peräti tuttu ja tarinaa lukee yhtenä aikakauden lankana muiden värien joukossa.
Kahila kirjoittaa hyvin. Hänen kielensä on hyvää ja tekstinsä sujuvaa, paikoin ratkiriemukasta sekä se avaa näköalapaikan näkökulman suomalaisen television historiaan.
Samalla hänen tekstinsä on lievästi toisteista, jankkaavaakin sekä itsetietoisuuteen asti minäkeskeistä. Muistelmakirjan pitääkin kertoa kohteestaan, mutta perinteeseemme ei kuulu ylistää itse itseään.
Samoin perinteinen "ennen oli paremmin" -asenne on jossakin määrin vaivaannuttava. Kyllä meillä vaan nykyään on juuri sellaiset juontajat ja juuri sellainen kielenhuolto kuin me haluamme. Ja ansaitsemme.
Heikki Kahila on uutisten kliseeruumiillistuma aina uuteenvuoteen 1976 saakka. Silloin hän romutti itse oman uskottavuutensa ja hahmonsa, ja silloin alkoi Heikki Kahilan lähtölaskenta uutisruudusta toisiin ympyröihin. Irrottamisvaihetta kesti parisen vuotta, kunnes Kahila siirtyi Hannu Karpon kipparoimaan erikoistoimitukseen ja sieltä hän vähitellen hautautui viihdepuolelle.
Uutenavuonna 1976 ruutuihin pärähti TV 1:n konsertti Suomalaisen Yhteiskoulun salista. Esiintyjien joukossa oli myös laulu- ja soitinyhtye Songilo, jonka laulava basisti Kahila oli. Se oli hirveää katsottavaa, ja sen jälkeen Kahilaa ei enää saattanutkaan katsoa entisin silmin. Vallankumous oli syönyt lapsensa. Toisaalta: uutiset jatkuivat, eihän sota yhtä miestä kaipaa. Ollakseen tanssimies, on Kahila ruudussa hirveän tönkkö ja teennäinen.
Mutta eihän Kahilaa näistä muista jutuista muisteta, hänet muistetaan uutisista.
Sääli, että Kahila ei valota suomalaista 60-luvun tv-maailmaa enempää kirjassaan. Se olisi ollut äärimmäisen kiinnostavaa ydinmehua lukijalle. Sen sijaan hän panostaa kirjan loppuosan viihdeohjelmilleen, jotka -luvalla sanoen- eivät oikein ole jääneet viihteen historiaan tahi kansakunnan yhteiseen muistiin. Yksittäinen Hantta Krausen toivotus tahi Aunen haaraistunta eivät vielä ole varsinainen kymi unohtumattomia tv-muistoja.
Heikki Kahila on ollut aitiopaikalla kotimaisessa mediassa ja sen tiedonvälityksessä. Helkkari - mieshän oli suorastaan matkalla suoraan lähetykseen, kun Pasilaan tuli tieto John Kennedyn murhasta. Kahila joutui juontamaan uutisen lennosta sisään ja keskittymään sitten muuhun, kunnes virallistettu tieto presidentin menehtymisestä ehätti lähetykseen. Siinäpä historian siipien havinaa; missä olit kun kuulit Kennedyn kuolemasta?
Näitä arkisia askarteluja olisi ollut mukava lukea lisää Pressiklubin pämppäämisiltojen sijaan. Mutta valinta on toki kirjoittajalla, hänen ehdoillaan mennään, ja hyvä lukukokemus tästä näinkin tuli huolimatta intensiteettin hiljaisesta hiipumisesta nykyaikaa lähestyttäessä. Pari outoa lapsusta kirjaan on jäänyt, vaikka Kahila antaakin vaikutelman pedantista besserwisseristä. Muun muassa ensimmäinen komisario Palmu -elokuva muistetaan väärin.
Kansitaide on hyvä.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti