maanantai 24. lokakuuta 2016

Jo Nesbø: Poliisi

Jo Nesbø on mestarillinen tarinankertoja. Hänen taituruutensa niin mutkikkaan juonenkuljetuksen, uskottavien henkilöhahmojen luomisen kuin oivaltavan dialoginkin suhteen on päätään pidempi muita (lukemiani) pohjoismaisia kirjailijoita. Jo Nesbølle ei löydä muuta vertailukohtaa kuin Jo Nesbø itse.

Olen säästellyt tätä Nesbøn Poliisi, 2013 (Politi, 2013) -romaania jo pitkään kirjahyllyssäni. Paradoksaalisesti sormet ovat syyhynneet useasti tarttua järkäleeseen kiinni kiihkein koprin ja toisaalta olen halunnut lykätä sen lukemista, koska se on Hole-kasani viimeinen kirja. (Aivan samoin kävi Deadwood-länkkärisarjan viimeisen kauden kanssa, jota panttasin ja panttasin... Se oli kyllä pettynys, lopulta.)

Jo Nesbø käyttää koko arsenaalinsa tähän kirjaan. Mukana ovat kaikki, aivan kaikki hänen kerrontansa parhaimmat keinot, eivätkä ne silti maistu kiusallisella tavalla kuluneilta. Päinvastoin.

Yksi Nesbøn lempikikkoja on lukijan harhauttaminen, ja tässä sitä lajia totisesti saadaan ja useampaan kertaan. Ja vaikka tämän tavaramerkin tietääkin, ei se estä lukijaa iloisesti menemästä lankaan - ja useampaan kertaan. Harvoin on yhtä tyytyväinen tultuaan höpläytetyksi.

Harryn sosiaalinen ja fyysinen alamäki on jatkunut kirjasta kirjaan, ja nyt hän ei ole enää se apulaispoliisipäällikkö, joka status Harrylla parhaimmillaan oli. Tulevien poliisien opettaja hän sentään on, ja itse asiassa, sehän on ihan huippuvirka. Sopii se sitten Harryn luonteelle tahi ei.

Kaiken takana on nainen, ja Harryn tapauksessa siis tietysti Rakel. Harry haluaa vakiintua. Harry haluaa sitoutua.

Nesbøn romaaneissa on tyypillistä, että tutut henkilöt kuolevat, ja että paha ei aina saa palkkaansa. Niin tässäkin. Harryn ennestäänkin lyhyt puhelimen pikavalintalista lyhenee entisestäänkin tässä kirjassa, eikä se voi olla kouraisematta lukijaa. Eikä yleensä viilipyttymäistä Harryakaan. Harryynkin sattuu.

Samoin esimerkiksi aiemmistakin kirjoista tuttu ketku, poliisimestariksi kohonnut Mikael Bellman pääsee jälleen kuin koira veräjästä temmeltämään sydämensä halusta. Ja onhan näitä...

Kaiken kaikkiaan Harry Hole -sarjasta nauttii nimenomaan sarjana. Sen jokainen osa on yksilöllinen ja luettavissa myös sellaisenaan; käsissä oleva tapaus kyllä selvitetään, mutta vasta kokonaisuutena se paljastaa todellisen karvansa ja kokonaisuutena siitä kasvaa huikea, omaperäinen maailma. Jo Nesbø ei jää tallaamaan samaa uraa vanhaan lumihankeen, vaan laajentaa sen kehäksi, josta risteilee säteitä ja halkaisijoita satumaisen upeasti ja jonka jokaisen säteen päässä on mahtava Harry Hole, Harry Holen kiirastuli ja kasvukertomus.

Tottakai käyttäjäystävällisyyttä ja lukunautintoa yksittäisen kirjan kohdalta lisää se, että tuntee saagan vaiheet alusta saakka, sillä Nesbø kuljettaa aihioita mös kirjasta toiseen. Kirjat ovat myös täynnä viittauksia aiempiin henkilöihin ja tapahtumiin, ja joitakin niistä kehitetään aina edelleen.

Omalta kohdaltani voin siis vain tuntea kaihoa ja kaipausta Harryyn sekä katetutta niitä kohtaa, joilla Hole-avaruus on vielä samoamatta. Tai. julkaisuohjelmassa taitaa jo olla Jano-kirja? Jo Nesbø on myös maininnut pari vuotta sitten Hesarin haastattelussa harkitsevansa vielä kirjaa tai kahta Holesta, vaikka tämän Poliisi-kirjan päätös on hänestä myös sopiva.

"Siinähän Harry Hole jää seisomaan kirkon portaille mentyään juuri naimisiin. Eikö kaikki päätykin, kun ihminen menee naimisiin. Vai kuinka?" (HS 4.11.2014)

Ja miten ollakaan, aloitin itse sarjan reilu vuosi sitten Torakat-kirjasta; Lepakkomies on vielä lukematta...

Sarja päättyy komeasti ja eiköhän vain nyt ole saatu siihen myös erityisen kelvollinen kansikin, vaikka kuva katalogista onkin.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti