sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Stieg Larssonin Millenium-trilogia on kohonnut jo omaa stubstanssiaan suuremmaksi käsitteeksi, mikä on ollut omiaan liudentamaan kirjojen alkuperäisen itseisarvon. Millenium-trilogia elää omaa orgaanista elämäänsä kirjoista huolimatta.

Olen itse hypetyksestä huolimatta ja juuri sen tähden säästellyt varsinaista alkuperäistä lukukokemusta sopivaan hetkeen. Se hetki koitti nyt, kun kirjat oli Prismassa pakattu kätevään ja kukkaroystävälliseen boksiin. En juuri epäröinyt ostopäätöstäni.

Odotukset ennakkoon olivat kuitenkin kovat eivätkä niitä tyynnyttäneet suinkaan takakansipuffien kirkuvat ylisanat: "...itseäni vastaan ei ole koskaan ennen tullut yhtä täydellistä jännityskirjaa, ja olen lukenut niitä tuhansia. Stieg Larssonin ensimmäinen romaani on mielestäni maailman paras..." (Kansan Uutiset)

Kirjan kannalta lukijan pahin virhe on tuntea tarina jo etukäteen, ja tässä tapauksessa on aika vaikea olla tietämättä tarkalleen, miten kertomuksen pääkohdat etenevät. Miehet jotka vihaavat naisia, 2006 (Män som hatar kvinnor, 2005) on niin puhkikaluttu, että sen äärellä ei voi juuri yllättyä.

Olen itsekin nähnyt sekä siitä tehdyn loistokaan ruotsalaiselokuvan että hieman laimeamman amerikkalaisvetoisen sovituksen. Mikael Blomqvist on minun kuvitelmissani täsmälleen Michael Nyqvistin näköinen junttura ja Lisbeth Salander omaa Noomi Rapacen ihanan habituksen. He dominoivat lukukokemusta ilman muuta.

Ei ole tietenkään Stieg Larssonin syytä, että tilanne kymmenen vuotta myöhemmin on tämä (tai: hänen syytäänhän se juuri on!). Tarina on kulunut käytössä.

Siksi kirjan lukukokemuksen arvioinnissa on valittava lähtökohtansa: lukeako tarinaa puhtaasti alkuperäisenä lähdeteoksena ja unohtaa sen jälkeen syntynyt kuohu vai lukeako tarinaa nykyisin silmin ja nykyisin tiedoin, jotka nyt kumminkin ovat totta?

Puhdas lukeminen on tässä vaiheessa hyvin hankalaa, mutta tietysti kirja ansaitsisi juuri sellaisen käsittelyn.

 Ilman muuta selvää on, että Stieg Larsson on luonut hyvän maailman ja hyviä hahmoja tätä maailmaa asuttamaan. Lukija pitää kirjan päähenkilöistä, hyviksistä ja hän inhoaa tarinasta esiin nousevia lieroja pahiksia. Kirjan maailma on yllättäin aika mustavalkoinen: sen ihmiset ovat nimenomaan joko hyviä tai pahoja, muita sävyjä heillä ei isommin ole.

On aika hienoa, että kirjan "murhamysteeri" selvitetään jo 150 sivua ennen sen päätöstä. Toki tämä ratkaisu myös indikoi, että tarinassa on aineksia useampaankin kertomukseen kuin vain tähän yhteen suljetun huoneen ongelmaan.

Stieg Larssonissa on ilmeisiä taipumuksia maailmanparantamiseen, ja tietyin suodattimin lukija pitääkin helposti Mikael "Kalle" Blomqvistia Larssonin alter egona. (Ainakin marginaalisesti se onkin aina kaikkien kirjailijoiden kaikkien hahmojen perusta.) En oikeasti tunne Stieg Larssonin elämäntarinaa ja maailmankatsomusta, mutta Miehet jotka vihaavat naisia -kirjan pohja on olletenkin hänen omia eettisiä ja moraalisia ajatuksiaan peilaava.

Elokuva antoi Lisbeth Salanderista hieman yksioikoisemman jos kohta osuvamman kuvan kuin varsinainen romaani. Lisbeth onkin huomattavasti "normaalimpi" nuori nainen kirjan sivuilla kuin väistämättömästi kapeammassa elokuvavedoksessa. Kirja ei kuitenkaan nosta häntä yhtään myyttisemmäksi, joskin isompi tarina jää trilogian aloitusosassa tietenkin kesken.

Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia -kirja on ilman muuta hyvä, mutta onko se loistokas? Itse vastaisin kielteisesti tähän kysymykseen, mutta en voi siltikään olla varma, vääristääkö omaa tulkintaani tämä kymmenen vuoden perspektiivi vai ei? Luultavasti vääristää.

Kirjan eteen on nähty vaivaa, mutta siltikin loppuratkaisu tai oikeammin loppuratkaisut ovat hieman vaimeita. Kaiken pohjustuksen (kuusisataa sivua) jälkeen kaikki lässähtää kovin mielikuvituksettomiin standardiratkaisuihin. Harrietin kohtalo, murhaajien paljastuminen ja karkeahkosti keksitty kidutuskohtaus ja sitä seuraava pannukakkumainen takaa-ajo, päälleliimatut selittelyt ja viimein tapaus Wennerström. Olenko tosiaan yksin, jos väitän kirjan lopetusten olevan hieman kliseisiä?

Onko puhti loppunut kesken tai mielikuvitus vai onko isompi tarina ollut tärkeämpää viedä kunnialliseen maaliin kuin yksittäinen kirja? Vain kirjailija itse tietää sen, mutta lukija saa omalla yksinoikeudellaan tehdä silti oman tulkintansa.

Riittävän mielenkiintoinen tämä kuitenkin oli, jotta odotukset ovat kohdillaan jatko-osien suhteen.

Kirjasta on Suomessakin  julkaistu jo monia versioita riippuen siitä, mikä filmatisointi on milloinkin ollut ajankohtainen. Tämä oma pokkariversioni ratsastaa puolestaan käsittämättömän trilogianlaajennuksen mainingeilla. Tänä syksynä kun ilmestyi David Lagercrantzin kynäilemä nelososa kirjailijan itsensä kuoltua jo yli kymmenen vuotta sitten.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti