keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen on kreditoitu vuosia sitten tunnustetuksi kuvataiteilijaksi, joka debytoi jo 1970-luvulla pääkaupungissamme omalla näyttelyllään.

Ainakin täällä Suomessa suhtaudutaan hieman epäillen jos ei vallan karsaastikin ihmisiin, jotka yrittävät päteä tasavertaisesti kahdella (tahi jopa useammalla) eri alalla. Ei esimerkiksi oikein otetan todesta naista, joka levittäytyy sanokaamme Playboyn aukeamalle ja kirjoittaa sitten sen päälle romaaneja. Häntä ei tunnusteta Vincin kylän Leonardon veroiseksi renessanssi-ihmiseksi mieluusti, vaan hän saa aina kuulla epäilyjä ja alaviitteitä menneisyyden tekoihin. Kirjailijaliitto empii tällaisen äärellä siinä kuin rahvaskin.

Hannu Väisäsellä on hieman sama pulma. Hänet on ensin havaittu, hyväksytty ja lopulta nostettu jalustalle kuvataiteen saralla, ja sitten hän menee ja kirjoittaa romaanin. Voiko tällaista kirjaa arvioida puhtaasti kirjallisesta katsantokannasta tarkastellen, vai pitääkö -ainakin takaraivossa- muistuttaa, että Väisänen nyt sentään on ensisijaisesti kuvataiteilija?

Kun Antero-trilogian ensimmäinen osa Vanikan palat (2004) ilmestyi, olivat kritiikit sille yllättävänkin suopeita. Toki muistutettiin Väisäsen muusta urasta, mutta kirja löi arvioitsijoita hepnaadilla. Sitä arvostettiin.

Lähikaupungin kirjakauppaa saneerattiin keväällä ja touhukkaat myyjättäret olivat siellä onnekkaasti laittaneet alekoriin useammankin kiinnostavan kirjan hypisteltäväksi. Poimin laarista eräitäkin yksittäiskappaleita, muiden muassa Antero-sarjan kakkososan Toiset kengät (2007). Myöhemmin Väisänen on täydentänyt tämän romaaniksi puetun oamelämänkerralliseen aineistoon pohjaavan kronikan vielä kirjalla Kuperat ja koverat (2010). Antero on Hannu Väisäsen kolmas nimi ja trilogian kertoja.

En ole lukenut mainittuja muita osia, mutta tästä kirjasta häikäistyin.

Väisäsen kirjaa markkinoidaan kaunokirjallisuutena, eräänlaisena sepitteenä, mutta lukukokemuksena se vertautuu toisen, muilla areenoilla marinoituneen sankarin elämänkertatrilogiaan, nimittäin Lasse Pöystin fantastiseen  Lassen oppivuodet (1990), Jalat maahan (1991) ja Lainatakki (1992) -muistelmatrilogiaan. Pöysti teki sen perinteiseen muistelmakirjallisuuden kaavalla, mutta miten briljanttia tekstiä kirjoittajalta joka ei ole kirjailija!

"Lahjakas osuu maaliin, johon kukaan muu ei osu; nero osuu maaliin, jota kukaan muu ei näe."
(Arthur Schopenhauer)

On makuasia, pitääkö Väisästä lahjakkaana vaiko nerona kokonaisuraa haarukoitaessa, mutta tässä yksittäisessä kirjassa hän joka tapauksessa todistaa olevansa ainutlaatuinen tarkkailija, keräilijä ja sananiskijä vailla vertaa.

Yhtään ei tietenkään haittaa kuvien ja värien näkemiskyky siinä, että Väisänen pystyy kehimään kertomusta näin pikkutarkasti ja rikkaasti kuin hän tässä juuri tekee. Hänen tapansa hahmottaa maailmaa visuaalisesti ja tehdä mielensä sopukoihin elämänmittaisia muistiinpanoja on varmasti keskivertokansalaisesta poikkeava, mutta sen lisäksi hän kykenee verbalisoimaan kaiken tämän saaliinsa täydesti. Lukija elää tarinan imussa ja sen sisällä ja tekee sinne lopulta oman pesänkin.

Hannu Väisänen vyöryttää tarinaa yhä hurjemmaksi. Antero-poika on keskiössä, mutta tutuksi tulee koko ympäröivä perhe ja vähäisempienkin sivullisten persoonat. Kirjailijan suhde heihin on analyyttinen ja hänen kirurgin veitsensä viipaloi ihmiset tarkasti ja oleellisesti auki. Tarkasti mutta rakastavasti.

Lyömäaseet riisuva, naseva ja oivaltava huumori kuorruttaa tarinan niin, ettei lukemista malta jättää kesken, vaan puhdas ihailu taitajaa kohtaan ja lukemisen kiihko täyttää kehon muut tarpeet.

Erilaiset palkinnot tulevat aina sattumanvaraisesti ja subjektiivisin perustein, mutta tällä kertaa Kaisu Mikkolan yksihenkisen raadin päätttämä Finlandia-palkinto kyllä napsahti kohdilleen. Jos kohta, en muista enää yhtäkään muuta juuri tuon vuosikerran kirjaa.

Lukiessa ryhtyy pitkin matkaa miettimään, että mikä tässä on totta ja mikä on tarua? Mikä on oikeasti keksittyä ja mikä on muistin tepposia? Kun Anteron sortin sakin elämää seuraa, on ihme, että sieltä selvisi noin selväjärkinen mies. Tai; juuri tuoltahan sen miehen piti tullakin. Juuri tuollaista kasvualustaa ja elettyä elämää taide huutaa. Toki kirjailija itse antaa teoksessaan yhden selityksen kirjalle kuvatessaan kohtausta, jossa häntä nöyryytetään koulussa eideettisestä muistista. Onko tässä avainkohtaus kirjan tulkitsemiselle?

Oman kiintoisan vertailukohtansa oululaisnuorten sielunelämään tarjoaa muutamaa vuotta nuoremman Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomi (2003). On kiintoisaa ajatella miekkosten askeltaneen samoja tienoita vuorollaan tuskaillen tuulessa nuoruuden angstejaan.

Toiset kengät -kirja on täysi, se on jopa niin runsas, että siinä kohtaan voi nostaa yhden happaman sormen pystyyn. Olisiko kirjaa voinut tiivistää kokonaisuuden yhtään kärsimättä. Nyt herkutellaan, maalaillaan ja nautiskellaan koko rahan edestä, mutta entäpä pieni editointi? Se olisi napakoittanut tarinan ja jättänyt vielä hurjemman nälän saada tätä lisää.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti