torstai 27. joulukuuta 2012

Michael Farr: Tintti - Tarinoiden todelliset taustat

Vaikka Georges Remi alias nimimerkki Hergé onkin osin kiistelty hahmo, kuuluu hänen suurin luomuksensa Tintti ilman muuta jokaisen kirjallisuussnobin välttämättömään yleissivistykseen. Siksi onkin enemmän kuin tervetullutta, että Michael Farrin muhkea teos Tintti - tarinoiden todelliset taustat, 2007 (Tintin, The Complete Companion, 2001) on julkaistu suomeksi.

Toki itse Tintti-universumi on useammassakin mielessä paradoksi. Ei todellakaan voi puhua millään asteikolla mitattuna yhtenäisestä sarjasta, koska tarinoiden painopisteet, keinovalikoimat ja tyylilajit poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä. Toisekseen: yksittäisen seikkailun kohdalla täytyy valita, minkä aikakauden tarinasta puhuu, sillä Hergé teki alkupään tuotantonsa ensin mustavalkoisena jatkuvajuonisena lehtisarjana, jotka sitten koottiin myöhemmin kirjaksi ja siitä tehtiin myöhemmin väriversio, ja lopulta monet tarinat uudistettiin piirtämällä niihin nykyaikaisemmat ja tarkemmat taustat ja välineistö ja joskus sisältökin. Toisinaan myös tehtiin paikallisia korjauksia yksittäisiin ruutuihin ja sivuihin. Ja kolmanneksi: kun saaga paisui, perusti Hergé kokonaisen studion tekemään tätä sarjakuvaa, joten lopullinen Tintti-kädenjälki oli usean tekijän summa.

Tätä kaikkea Farr luotaa ansiokkaasti albumi albumilta. Hän käy läpi jokaisen tarinan ja taustoittaa sen syntyä anekdotein sekä paaluttaa teoksen sen syntyaikaan sekä yleisessä historiassa että Hergén henkilökohtaisessa historiassa. Lukija suhtautuu aina epäilyksellä lauseihin, joissa toisen ihmisen suuhun ja päähän laitetaan ajatuksia. Ne ovat vääjäämättä vääriä tai ainakin vääristyneitä eivätkä tässä mielessä kovinkaan todistuvoimaisia. Tässä tapauksessa Farr arvelee useammassakin kohdassa Hergén mielenliikkeitä. Ja tuskin osuu oikeaan.

Parasta kirjassa on kuvitus. Mukana on kymmeniä kuvapareja, joissa verrataan Hergén arkistoissa olevia valokuvia, piirroksia, mainoksia ja lehtileikkeitä lopullisissa albumeissa oleviin kuviin. Pyrkimys pikkutarkkuuteen ja todenmukaisuuteen käy tosiaan ilmi tästä loputomasta todistuskymistä. Näkyypä Hergé rakennuttaneen jopa pienoismalleja kohteistaan, jotta piirtäjät osaisivat kuvata asiat oikein! Vertaus elokuvantekijään ei ole täysin vailla pohjaa.

Hergé itse joutui monenlaisten syytösten kohteeksi vuosikymmenten varrella. Raskaimpia niistä ovat varmaankin rasismisyytökset sekä väitetty kytkös natseihin. Molempia asioita käsitellään Farrin kirjassa ja asiat selitetään parhain päin. Enemmän kuin uskottavaa onkin, että nykymittapuulla mitaten kovinkin asenteellinen Tintti Afrikassa (1931) on aikansa lapsi. Se ei heijastele niinkään Hergén asenteita kuin eurooppalaista kuvaa ylipäätään, ja sen voisi jopa ajatella olevan aika osuvakin aikakapseli. Eivät asiat muutu parhain päin historiaa kieltämällä.

Syytös natsisympatioista perustuu kaikitenkin siihen, että Tintin tulevaisuus oli uhattu, koska Le Petit vingtième -lehti, jossa Tintti tähän asti oli ilmestynyt, lopetettiin toisen maailmansodan alkuvaiheissa Belgian miehityksen seurauksena. Hergé sai tilaisuuden päästä jatkamaan sitä suurempaan Le Soir -sanomalehteen, joka oli kuitenkin miehittäjien peukalon alla. Jälkikäteen on mahdotonta arvailla mitä kaikkea innoittuneen taiteilijan tukan alla liikkui. Hän yhtäkaikki jatkoi Tinttiä.

Spekulatiivisistä mietteistä huolimatta Miachael Farrin teos on ilman muuta kiinnostava ja valaiseva kurkistus tarinoiden taakse. Mitä sitten kertonee suomalaisesta kustannusmaailmasta, että sen saa alle vitosella marketin kirjalaarista?

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti