sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Reginald Hill: Beulahin kukkulalla

Reginald Hill on pitkänlinjan kirjailija, jonka Dalziel and Pascoe -sarja alkoi jo vuonna 1970. Näiden kirjojen ohella on syntynyt kymmeniä muitakin teoksia. Brittiläinen tv-dekkari puolestaan on istunut suomalaisessa kuvaruudussa kuin ruoste auton helmapellissä ja sitä kautta kaksikko Dalziel-Pascoe on monelle tuttu Yorkshiren etsivistä. Ei kuitenkaan minulle, koska en ole kyseisen genren suurkuluttaja.

Hillin kirjatkin ovat toistaiseksi olleet terra incognita itselleni, mutta nyt tartuin paikallisen Sittarin alelaarissa kirjaan Beulahin kukkulalla, 2009 (On Beulah Height, 1998). Edullinen ostos kilohinnaltaan.

Kirja vaati jonkin verran työstämistä ja uskonvahvistusta kuudensadan sivun mitassaan. Eritoten kirjan alkupuoli oli senkaltaista pitkää pohjustusta, että siihen ei millään innostunut. Asetelma tämän haalean tervanjuonnin suhteen kuitenkin muuttui urakan puolivälissä, ja mielenkiinto alkoi hiljaksiin herätä koomastaan. Tarinasta kiinnostui, vaikka klappia yhäkin oli.

Kirjan isossa tarinassa limitetään kahta tapausta keskenään. Toisesta on kulunut jo viisitoista vuotta, jolloin samoilla tienoilla katosi kolme pikkutyttöä sekä lopulta myös heidän ahdistelijakseen epäilty nuorukainen. Toinen tarinan tutkintalinja tapahtuu nykyhetkessä, jolloin myös yksi tyttö katoaa lähellä edellistä tapahtumapaikkaa.

Tapausta ryhtyy selvittelemään rikosylitarkastaja Andy Dalziel joukkoineen. Mies saa kuulla kylältä aikamoistakin kuittailua, koska ei ole edellisellä kerralla onnistunut rikoksen selvittämisessä. Edes ruumiita ei oltu löydetty. Uusi tapaus avaa vanhat tyhjinä ammottavat haudat uudelleen auki eikä voida tietenkään välttyä ajatukselta, että jutut liittyvät toisiinsa.

Kirja kirjassa on vanha kikka. Hill upottaa tähän kirjaansa sekä sadun Nina ja Näkki että vanhoja litterointeja edellisen tapauksen ajalta. "Lainaukset" erottuvat erilaisella fontilla muusta tekstimassasta. Myös Gustav Mahlerin laulusarjan Kindertotenlieder käännökset (alkuperäiset teki Friedrich Rückert) saavat kirjan sivuilla merkittävää tilaa. Lisäksi kirjan sivuilta löytyy pari kuvaa, joiden merkitystä lukija alkaa miettiä. Ja kyllähän kuville lopulta käyttöä löytyykin. Täkyt ovat niin ilmiselvät, ettei niihin jaksa koko ajan siksi uskoa. Jollakin lailla ne ovat myös tarpeettomia, jollei kirjailija itse ole sitten niistä nauttinut.

Vaikka tarinaa on kahdenkin rikoksen verran, tuntuu kirjan mitta lopulta liioittelulta. Ei sisältöä ole tarpeeksi. Kirjasta voisi huoleti karistaa puolitoistasataa sivua tuuleen pois sen yhtään kärsimättä ja siltikin mittaa olisi liikaa suhteessa substanssiin.

Henkilöhahmot eivät tarvitse tätä tilaa tullakseen esitellyksi. Tutkimukset eivät ole niin suurenmoisia, että niiden seuraamista pitäisi näin laajalti kuvailla. Tarina ei ole niin mutkikas ja merkittävä, ettäkö sillä voisi perustella kirjan mittaa.

Liekö kirjailija itse vain hurmaantunut omiin lauseisiinsa? Onko hän tahi kustantaja halunnut antaa lukijoille luettavaa koko rahan edestä? Pitikö uskottavuus ansaita uuvuttavuuden kautta?

Kyse on kuitenkin vain dekkarista; ei mistään kaunokirjallisesta huipputuotteesta.

Sekä Dalziel että Pascoe tekevät muutamiakin nasevia huomautuksia ja kiteytyksiä, joissa koulukirjamainen brittiläinen kuiva huumori oikein rahisee ja rouskuu, mutta samalla miehet ovat ominaispainoltaan kovinkin päälleliimatuilla ominaisuuksilla varustettuja fiktiivisiä paperihahmoja, eivät ihmisiä.

Lukijasta riippuen sitä joko karsastaa tai sen hyväksyy. Molemmissa tapauksissa verbaliikasta kuitenkin pystyy nauttimaan, mutta muuten tämän kirjan arvoitus näyttäisi ratkeavan ennemminkin sattuman kuin poliisin teräväpäisyyden avulla. Hieman liiankin monta sattumaa marssitetaan lukijalle ratkaisun hetken koittaessa.

Perinteinen arvailuleikki siitä, kuka on syyllinen, on oikeastaan dekkareissa täysin turhaa. Kirjailijan tehtävä on syöttää oikeaa ja väärää informaatiota minkä kerkiää, mutta silti hän voi juonidiktaattorina päättää tarinansa hovimestarin täysin mielivaltaisesti. Syyllinenhän ei oikeastaan tässä katsannossa olekaan dekkareissa erityisen merkittävä tekijä, vaan se miten tarina muuten pitää ja vetää.

Aavistuksen liian työläs kirja antiinsa nähden, vaikka kirjalija tekeekin monin paikoin hyvää tekstiä. Melkein kannattaisi odottaa, että tämä ilmestyy videona. Ai niin, se on varmaan jo ilmestynytkin...

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti