sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Kanadalaissyntyinen Alan Bradley on 1930-luvun lapsi, joka on ehtinyt tehdä uraa University of Saskatchewan televisiostudion insinöörinä. Vasta eläköidyttyään vanhasta elämästään, Bradley aloitti nykyisen tunnetun kirjailijan uransa. Tällainen kehitys on huomionarvoisaa ja arvostettavaa.

Vuonna 2004 ilmestyi Bradleyn ja William A. S. Sarjeantin yhteisteos Ms. Holmes of Baker Street, jossa asetettiin maailmankuulun Sherlock Holmesin tunnettu sukupuoli kyseenalaiseksi, ja paria vuotta myöhemmin julkaistiin omaelämänkerrallinen The Shoebox Bible.

Mutta sitten jysähti. Bradley oli kehitellyt omaperäisen hybridin, joka sai nimen Piiraan maku makea, 2014 (The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009), josta alkoikin samalla kokonainen Flavia de Luce -sarja. Tämä sarja on ostettu tähän mennessä jo kolmellekymmenelle kielelle ja elokuvaoikeudetkin on varattu. Ilman muuta.

Sarjan suosio on jälkikäteen helppo ymmärtää. Kirjan maailma on viehättävä pastissi mielikuvastamme idyllisestä viisikymmenluvun brittiläisestä maalaiskylästä, johon tupsahtaa yllättäen murhamysteeri. Tätä murhaa kirjan 11-vuotias päähenkilö Flavia alkaa ratkoa. Suotta ei siis kansiteksti naita aineksia Viisikko meets Agatha Christie -sloganilla.

Bradley käyttää taitavasti tätä yleisessä muistissamme olevaa mielikuvaa hyväkseen juoksuttaessaan Flaviaa ympäri kotikyläänsä etsimässä ja seuraamassa johtolankoja.

Tarinan hyvä puoli onkin tässä verkkaisessa ja leppoisassa vauhdissa, jonka dynaamisimmat kulkupelit ovat Flavian äitivainaan polkupyörä ja hieman pönäköiden poliisien Vauxhall. Tarinan väkivalta ja raakuudet ovat enemmän kuin valovuoden päässä nykydekkarien hc-teurastuksista.

Flavia itse tosin mässäilee väkivallalla, jota hän kuvittelee suuntaavansa sisaruksiinsa tai milloin kehen muuhunkin. Flavia on (tietenkin) pieni kemistinero, joka keittelee rapistuneen kotikartanonsa laboratoriossa erilaisia myrkkyjä sun muita keitoksia.

Kirjan alussa esitellään rikoksen tapahtumapaikka, Flavian perhe ja perheen koti ja palvelijat, ja sitten pihan kurkkupenkistä löytyykin kuollut mies. Tai tarkkaan ottaen mies kuolee Flavian tullessa paikalle ja sananmukaisesti hönkäisee päin Flaviaa yhden sanan: - Vale.

Tällä hönkäisyllä on monenlaisiakin seurauksia, mutta ennenkaikkea se on katalysaattori Flavian pohjattomalle huolelle kuoleman ratkaisemisesta, koska Flavian etäinen mutta rakas isäukko pidätetään murhaan syyllisenä.

Kaikesta pikantista plaseerauksestaan huolimatta Alan Bradleyn kirja on kuitenkin hieman höttöinen eikä sen juoni pidä kaikin ajoin vettä. Se on ehkä kirjoitettukin juuri sellaiseksi kunnioittamaan ammoisia mestareita ja heidän juonikyhäelmiään, mutta jollakin lailla itseäni jäi vaivaamaan lopulta murhien motiivi. Jänkäkurpan raahaaminen Norjasta, kun itse tulee kuitenkin käymään! Kaiken keskiössä olleen opettaja Twiningin murha selitetään innokkaasti taitavana silmänkääntötemppuna, mutta sen todellista syytä ei perustella! Flavian isän näyttäminen syylliseltä kuninkaan kallisarvoisen postimerkin varastamiseen kiristämisen motiivina! Ei ei, ei oikein toimi. Ja sitten vielä Flavian täpärä pelastuminen erityisen sadistisen lasta kiduttavan raakalaisen kynsistä! No, elokuvallista kyllä sitten kai, mutta ei erityisen hienoa kirjallisesti.

Kaiken kaikkiaan kirjan luki mielikseen ja siis sukkelaan, sen kieli on kaunista (mistä tietysti kiitos sekä alkutekstille että suomentaja Maija Paavilaiselle), ja sen päähenkilö on toki tällaisessa yhteydessä persoonallinen ratkaisu. Päähenkilön monille mietteille on myös syytä antaa propsit. Kirjalija on laittanut hänen suuhunsa useimmat kirjan humoristisimmista ja nasevimmista mietelmistä. Ja niitä on kyllä miellyttävän paljon.

Jään itse kuitenkin kahden vaiheille, haluanko jatkaa sarjan lukemista vai en. Jääköön siis sattuman varaan. En aio pidättää hengitystäni alelaarin äärellä.

Kansi on aivan upea!

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti