sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Patricia Cornwell: Punainen usva

Patricia Cornwell edustaa kirjailijantyyppiä, joka on ideaalista loma-ajan lukemistoa. Hänen kirjansa ovat virtaviivaisia dekkareita, joissa lauseita ei juuri tarvitse lukea kahteen kertaan niitä ihmetellen ja ihastellen, vaan tekstin lukeminen etenee joutuisasti lukijan päätä kummemmin rasittamatta.

Cornwellin lukijaystävällisyys on laajalti tunnettu ja hänet on establoitu lajityypin hahmogalleriaan aikoja sitten.

Paha kyllä Cornwell tuntuu tietävän tämän, ja siksi hän panostaa kirja kirjalta tekstiin yhä enemmän ja enemmän ja -paradoksaalista kyllä- se johtaa yhä tuotetuimpiin ja sitä kautta tylsempiin lopputuloksiin. Voi olla osin perspektiiviharhaakin, mutta oman muistikuvani mukaan Patricia Cornwellin uran alkupuolen kirjat olivat puutteineenkin kiinnostavampia kuin nämä nykyiset. En enää tunne samaa iloa tekstistä kuin alunperin tutustuessani Cornwelliin ja hänen Kay Scarpetta -sarjaansa.

Voi olla, että kirjailija on vain hionut ilmaisuaan, ja voipa jopa olla kyse ironiasta, mutta itse kyllä kallistun pöyhkeän itsetietoisuuden kannalle, kun luen Cornwellin nykyistä tekstiä.

"...minulla ei ole tavalliseen tapaan pukua tai rikospaikkatutkimuksessa käyttämääni suoja-asua, vaan khakihousut, sinivalkoraidallinen puuvillapaita, jonka helman olen työntänyt housuihin, ja panamasidoksiset louferit sekä samaa paria oleva vyö. Minulla ei ole koruja lukuun ottamatta vihkisormusta ja titaanikelloa, jossa on musta kumiranneke."
(Patricia Cornwell: Punainen usva, 2012)

Tähään tapaan Cornwell sanailee kuvatessaan niinkin vähäpätöisen asian kuin sankarinsa huomiotaherättämättömän asun.

Kyse on siis Patricia Cornwellin Punainen usva, 2012 (The Red Mist, 2011) -kirjasta. Kay Scarpetta -jatkumon yhdeksännestätoista kirjasta. Sarjoissa on aina kyse sekä tuttuudesta että sen versioimisesta. Cornwell on tehnyt vuosien varrella pari kirjallista ratkaisua muuttamalla aikamuotoa sekä poukkoilemalla hän- ja minä-kertojien välillä. Kirjalijalle nämä ovat valintoja, lukijan kannalta niillä ei ole isoakaan merkitystä, koska aina kuitenkin mennään kirjoittajan ehdoilla.

Scarpettan toimenkuvaa on jonkin verran myös varioitu, vaikka pätevimmillään hän onkin ruumiita tutkiessaan. Ja ehkä ruokapatojen äärellä hääriessään.

Punaisen usvan rakenne on jonkinlainen kirjallinen kokeilu sekin: tarinan reaaliaika tapahtuu parin hektisen päivän aikana, joskin tapaukseen kietoutuu oleellisesti myös vuosien takainen perhesurma. Ja -kas kummaa- koko vyyhti kietoutuu myös Kay Scarpettan henkilökohtaiseenkin elämään.

Punaisessa usvassa tarina jää liiankin paljon Scarpettan käsiin, ja Cornwellin paljon räväkämmät sivuhenkilöt saavat kovin vähän tekstinäkyvyyttä. Se on harmi, koska he ovat paljon mehevämpiä ja kiinnostavampia kuin itse puhtoinen sankari. Saman kirjailijanpään tuotosta toki kaikki tyynni.

Lomakirjaltakin toivoisi tätä enemmän.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti