torstai 27. maaliskuuta 2014

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisäsen kirjat ovat kuin amerikkalaisesta tosi-tv:n kakkukilpailusta: koreita, tuunattuja ja yksityiskohdista rikkaita. Väisänen on virtuoosimainen sanojenkäyttäjä ja ehdottoman naseva tunnelmatuokioiden tavoittaja.

Taivaanvartijat, 2013 jatkaa Antero-trilogiaa ollen kyseisen trion neljäs osa. Nyt päähenkilö on kuvataideakatemiasta valmistunut maailmanvalloittaja, osaava parikymppinen, joka saakin lentävän lähdön uralleen, kun entinen kotikaupunki Oulu kutsuu poikaansa uuden kirkon (Pyhän Tuomaan kirkko) alttaritaulun suunnitteluun.

Matka ei ole aivan kivuton. Se alkaa liturgisten värien tutkimisella ja seurakunnan nokkamiesten kuvasuunnitelman puolelle taivuttelemisella. Loppuratkaisu ei ole iso yllätys innokkaalle googlettajalle: Antero saa työn tehdäkseen.

Tapaaminen sisarusten kanssa uudessa kirkossa on outo, mutta olettaa voi kirjailijan ottaneen taiteilijan vapauksia myös tässä kohtauksessa niin kuin kuvauksissaan ylipäätään kautta kirjan.

Välillä ollaan Tukholmassa Gretan kanssa, mutta sitten Antero saa toisenkin alttaritaulutilauksen. Tällä kertaa Kontulasta (Mikaelinkirkko). Taas hän törmää taivaanvartijoihin, ja heidän ahdasmieliseen näkemykseensä oikeasta taiteesta ja oikeasta kirkkotaiteesta. Kuinkas muutenkaan, sillä kirja tarvitsee pilkatut vanhoillisstereotypiansa sekä heille vastapooliksi sankarinsa ja jälkiviisausbesserwisserinsä. Siis Anteronsa.

Ja sitten kirkon triptyykki valmistuu...

Lauseet ovat kautta kirjan täyteläiset ja sanastollisesti rikkaat. Niitä on ilo ja nautinto lukea ja parhaimpia rakenteita lukee toistamiseenkin saadakseen niistä kaiken mahdollisen hyvän irti.

Kirjassa on oikeastaan tekstillisesti tällä kertaa asiat riittävän tiiviisti ja rivakasti etenevin harppauksin tehty, että ylimääräisiä eivät ole kuin kaksi lukua: 16 ja 17. Onneksi ne ovat kätevästi peräkkäin, jotta ne voi harpata lukematta yli.

16. luku on uni ja uni on aina aivan liian laiska tapa viedä fiktiivistä kirjaa eteenpäin ja ratkoa juonenkuljettelun oneglmia, ja jos puolestaan kyse on dokumentaatiosta, niin ketä ylipäätään kiinnostaa jonkun toisen unet! Ne ovat pelkää höpöhöpötuubaa vailla järjellistä merkitystä ja täysin vailla muistiinmerkitsemisen tarvetta.

17. luku alkaa sanoilla "Missä nyt on rakkaus?" ja taas mennään alueille, jotka ovat kokonaistarinan kannalta epäintressantteja. Privaattiminä kuljettaa ja selittää meitä kaikkia, mutta ammatissamme olemme jotakin sen ulkopuolella, jos olemme itsenäisiä toimijoita emmekä dominoitavia sätkynukkeja.

Mutta muut luvut: ei mitään liikaa, ei mitään puutetta, vaan yhtä ilotulitusta ja räiskettä sivu sivun perään (lukuunottamatta laimeaa lopetusta).

Kirjan luettuaan törmää täytekakkudilemmaan: se on kiva katsella ja herkullista syödä, mutta ei siitä ateriaksi ole. Ei tällaisella oman elämän proosamuotoisella tutkiskelulla ole lopulta kuin ajanvietteen arvo ulkopuoliselle lukijalle. Varsinaista valaistumista ja viisastumista ei tapahdu.

Taivaanvartijat-kirjan kannessa on kuva vuoristoradan puurakenteista. Kuvan tematiikkaa Väisänen avaa kirjassa. Kansi on upea, ja hieno yllätys paljastuu, kun poistaa paperiset suojakuoret. Kannen kuva-aihe toistuu kirjan pinnassa mutta erisävyisenä. Tänne se on painettu keltaisen eri sävyissä. Keltaisen? Siksikö että keltainen poistettiin paavi Pius V:n aloitteesta liturgisten värien joukosta? Kuten Antero kirjassa kertoo.

Yksi ilmestymisvuotensa kauneimpia kirjoja esineenä. Kannen suunnittelusta vastaa Anna Lehtonen.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti