torstai 22. tammikuuta 2015

Alexandre Dumas: Kamelianainen

Luin koulupoikana käytännössä lähes kaikki maailmankirjallisuuden valiot. Vuosina 1957-66 ilmestyi Suomessa Kuvitettuja Klassikkoja -sarja. Sarja käännettiin alunperin amerikkalaisesta Classics Illustrated -sarjasta. Meilläkin näitä sarjakuvamuotoisia lyhennelmiä ilmestyi reilut 130 kappaletta, mutta toisaalta moni klassikko jäi tässä muodossa julkaisua vaille. Alkukielinen sarja oli huomattavasti laajempi. Ei tämä varmaankaan mikään aivan tolkuton rahasampo ollut suomalaiselle kustantajalle tuolloinkaan, mutta tänä päivänä tällainen sarjisjulkaisu taitaisi olla eräänlainen pienimuotoinen seppuku?

Sarjaa myytiin vuosikausia ainakin Turun kadunvarsikioskeissa, joten saatoin ostaa kokoelmaani myös jo 50-luvulla ilmestyneitä lehtiä. Kuvitettuja Klassikkoja kertyi hyllyyni aimo tukku, kuten Robinson Crusoe, Setä Tuomon tupa, Rob Roy, Ivanhoe, Monte Criston kreivi, Valkohammas, Matka maapallon keskipisteeseen, Kahden lipun alla, Aikakone, Musta tulppaani, Onnen soturit, Rautanaamio, Vakooja, Skottipäälliköt, Taikapullo, Cyrano de Bergerac, Ensimmäiset ihmiset kuussa, David Balfour, David Copperfield, Haukansilmä, Jenkki kuningas Arthurin hovissa, Kolme muskettisoturia, Gulliverin retket, Näkymätön mies, Tsaarin kuriiri, Aarresaari, Münchhausenin seikkailut, Sininen hotelli...

Kirjailijoista tutuksi tulivat muun muassa Charlotte Bronte, Miquel de Cervantes, James Fenimore Cooper, Daniel Defoe, Charles Dickens, Homeros, Victor Hugo, Jack London Walter Scott, William Shakespeare, Robert Louis Stevenson, Jonathan Swift, H.G. Wells ja Jules Verne.

Niin ja Alexandre Dumas! Kukapa ikäiseni nuorukainen ei olisi ahminut herra Dumasin herkkukorista sen maukkaimpia eväitä? Alexandre Dumas oli ällistyttävän tuottelias kirjoittaja, joka sai kansansuosiota jo elinaikanaan. Dumasin kirjallinen katalogi käsittää kaksi ja puolisataa teosta, mutta toki crème de la crèmen muodostaa voimakaksikko Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi. Kumpainenkin ilmestyi yllä mainitussa Kuvitettuja Klassikkoja -sarjassa numeroilla 16 ja 51. Dumasin muusta tuotannosta sarjakuvaversiona päivänvalonsa näkivät myös Musta tulpaani (23), Rautanaamio (26), Kuninkaan miehet (30), Bragelonnen varakreivi (60), Korsikan veljekset (72) sekä Ritari D´Harmental (75).

Alexandre Dumas oli toisin sanoen keskimääräistäkin suositumpi myös tuossa mainiossa sarjassa. Kamelianainen (La dame aux Camélias, 1848) ei kuitenkaan sarjassa ilmestynyt. Ja vaikka olisi ilmestynytkin, ei se ehkä olisi ollut nuoren koulupojan ykköshankinta.

Ja kun lopulta mennään itse asiaan, niin Kamelianaisen on tietysti kirjoittanut eri Alexandre Dumas kuin nuo reimat seikkailut kirjoittanut Alexandre Dumas. Eroa ei ole kuin yksi sukupolvi, mutta se on toki erona täysin relevantti.

Alexandre Dumas vanhempi oli eloisa mies, joka piti lukuisia irtosuhteita avioliittonsa ulkopuolellakin. Eikä siinä vielä kaikki: näistä suhteista syntyi aviottomia lapsia, joista Alexandre Dumas nuorempi oli yksi. Isä kuitenkin tunnusti poikansa ja osallistui tämän elämään.

Dumas nuorempi oli myös tuottelias näytelmäkirjailija, mutta romaaneja hänen luettelossa ei ole kuin kaksi. Niistä ehdottomasti kuuluisin on sitten tämä klassikko Kamelianainen. Dumas teki itse kirjastaan myös näyttämösovituksen, joka avasi hänelle teatterimaailman oven. Viittä vuotta myöhemmin teos vielä laventui Giuseppe Verdin tunnetuksi La Traviata -oopperaksi.

Kamelianaisen idea on suoraan Alexandre Dumas nuoremman omasta elämästä. Hän ihastui nuoreen kurtisaaniin, Marie Duplessisiin. Tämän hän nimesi kirjassaan Marguerite Gautieriksi. Kirjassa kyseiseen kurtisaaniin rakastuu munaskuitaan myöten onneton Armand Duval, nimikirjainkaima kirjailija Alexandre Dumasille. Kirjaa voidaan siis pitää vähintäinkin löyhästi tosielämään linkittyvänä.

Kamelianaisen tarina on varsin surkea tai vähintäinkin surullinen hyvin kaupallisessa mielessä. Kirjassa kuvataan neiti Marguerite Gautierin ylellistä elämää. Se sisältää loputtomia juhlia, teatteriaitioita, koruja, pukuja ja ylhäisten miesten kurtiseerausta. Gautier itse määrittelee itsensä kiihkottomasti ja realistisesti. Onnettomuudeksi häneen rakastuu palavasti ja päättömästi haahuileva nuori mies Duval.

Gautier hangoittelee vastaan ja vetoaa järkisyihin, hän ei halua luopua asemastaan hetken ihastumisen takia. Kaiken lisäksi hän sairastaa parantumatonta keuhkotautia. Duval on lapsellisen kypsymätön tonttu kaiken aikaa, mutta onnistuu kuitenkin saamaan Gautierin omakseen, kunnes hänen isänsä puuttuu peliin, ja keksii keinon erottaa kaksikko. Kirjan lopussa he eivät tavoita toisiaan, vaan Gautier, kameliankukista pitävä Kamelianainen, kuolee ympäristön hylkäämänä vain yhden ystävättärensä seurassa.

Itse tarina ei ole siis kovin erikoinen, ellei sitten arvosta sitä romanttisessa mielessä. Mutta se on kirjoitettu hyvällä, puhtaalla kielellä, joka houkuttaa lukemaan. Dumas nuorempi osoittaa myös syvällisyyttä nuoresta iästään huolimatta. Kirja on kukkuroillaan oivalluksia, mietteitä ja analyysejä ihmissuvun käyttäytymisestä. Sitä on lennokasta lukea, eikä voi mitenkään sanoa, ettei se ansaitsisi klassikkostatustaan.

On hieman yllättävääkin, että 1800-luvulla valitaan korkeakirjallisuuden aiheeksi prostituoitu. Hänen elämäntapansa läpivalaistaan kokovartaloskannauksella. Sitä ei glorifioida eikä mystifioida, vaan se tarjoillaan kerrassaan käytännönläheisestä näkökulmasta.

Kirjan nimihenkilö, Kamelianainen, on tietenkin surullisen hahmon ritari, joka kokee surkean, yksinäisen kuoleman. Hän on kuitenkin jalo luonteeltaan, valmis luopumaan omasta onnestaan muiden ihmisten vuoksi. Kamelianainen on maksullisen naisen statuksestaan huolimatta varsin herkullinen hahmo ja haluttava rooli. Ei ihme, että Kamelianaisesta on tehty erilaisia sovituksia eri forumeille.

Koska itse nimihenkilö on noussut jonkinlaiseen myyttiseen kulttiasemaan, oli itselleni yllätys, että kirjan nimi olisi voinut olla Kamelianaisen sijaan Itkijämies. Onneton sähläri, nuoriherra Duval nousee kirjassa keskeiseen rooliin. Hän paitsi kertoo koko tarinan, pitää myös itsensä koko ajan framilla ja on tietenkin lopulta syy Kamelianaisen lopulliseen ahdinkoon. Tässä kohtaa on kiinnostavaa spekuloida Duvalin nahkojen yhtäpitävyydestä itse kirjalija Dumasiin. Kuinka pitkälle fiktio on tosipohjainen? Onko tuo itsekeskeinen, tuon tuostakin itkuun pillahtava tonttu Duval todella oleellisilta osin Alexandre Dumasin kuva? Vai löytyykö kirjan lopusta pienellä pärntättynä loppuklausuuli: "Kirja perustuu tositapahtumiin. Vain juonta on muutettu tekijöiden suojelemiseksi".

Hahmot eivät olleet kivoja, mutta teksti on yhä hyvää.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti