maanantai 17. joulukuuta 2012

Wilbur Smith: Siintävä horisontti

James Clavell kirjoitti viime vuosisadalla mukavia tiiliskiviromaaneja, sellaisia kuten Tai-Pan, Shogun ja Noble House. Ne etenivät vauhdikkaasti mutta perusteellisesti. Niissä oli eksoottinen historialliskulttuurinen viitekehys, ja kussakin tarinassa ihminen joutuu musertavan hyökkäyksen tahi uhkan kohteeksi. Koko ajan näkyvän tarinan alla päähenkilö punoo salaista juonta, joka lopulta laukaisee tilanteen, ja kääntää sen päähenkilön voitoksi. Clavell oli velho omassa tyylilajissaan. Elokuvakäsikirjoittajan tausta todennäköisesti toi hänelle kuvina näkemisen aspektin ja oikean rytmittämisen tajun kirjoittamiseen.

Liekö perusidea peräti universaali vai Mika Waltarilta kopsattu? Waltarin waltavassa tuotannossa ns. historiallisten romaanien tukeva nippu muodostaa sinänsä vain yhden sektorin hänen koko kirjailijankuvastaan, mutta toisaalta se on se tunnettu ja runsaasti käännetty osuus siitä?

Wilbur Smith kulkee koko lailla näitä samoin kivettyjä polkuja pitkin. Hänen kirjansa Siintävä horisontti, 2004 (Blue Horizon, 2003) sijoittuu 1700-luvulle ja Afrikkaan, joka onkin Smithin kotimaanosa. En ole lukenut teoksen edeltäjää, mutta kansiliepeen mukaan Siintävä horisontti on itsenäinen jatko-osa Monsuuni-kirjalle, jossa kaikitenkin on seurattu Courtneyn suvun edesottamuksia edellisessä polvessa. Tässäkin löytyy yhtymäkohta Waltariin, joka saattoi kirjoittaa satoja arkkeja henkilöhistoriaa, joka ei edes päätynyt kansien väliin.

Siintävä horisontti alkaa oudon mielenkiinnottomalla ja yhdentekevällä kalastuskuvauksella, joka tuo etäisesti mieleen Vanhus ja meri -idean versioinnin, ja saa ainakin minussa aikaan torjuntareaktion ja  viipyilevän ajatuksen koko kirjan hylkäämisestä samantien merkityksettömänä. Jos tarkoitus on vangita lukijan mielenkiinto, ei se näköjään toimi meidän kaikkien kohdalla? Per aspera ad astra. Periaate kuitenkin on, että jos kirjan lukemisen aloittaa, on se luettava myös loppuun.

Smithin teksti alkaakin vetää yllättäin parinkymmenen sivun jälkeen ja imu pitää seuraavat reilut kuusisataa sivua. Kirjailija alkaa kutoa isoa jos kohta epätäydellistä ja hiukan vinksahtanuttakin kuvaa eikä lopulta voi olla ihailematta kirjailijan mielikuvituksen ulottuvuuksia. Niin monelle taholle hän lukijansa vie ja niin monia pikkunippeleitä on sivuille upotettu. Tekijä on ison tarinan rinnalla huomattavan imponoitunut kaikenlaisesta rihkamasta: hän ei epäröi kuvata suolen tyhjenemistä housuihin, virtsaamista noitakonstina, oksennuksessa piehtaroimista, mätien hampaiden katkeamista, venytettyjä häpyhuulia, veren pulppuamista haavoista, haaskalintujen tonkimista norsun peräaukon tienoilla tai miehen silmän puhkeamista. Ja heti seuraavassa käänteessä luodaan ujoja katseita rakastetun suuntaan. Tai sanaillaan henkevästi.

Kirjailija maalaa siis täyteläisen maailman, omanlaisensa, se on otettava vastaan lukijana tai se on hylättävä lukijana. Itse kuitenkin arvioin, että Wilbur Smith on tutustumisen arvoinen kynäilijä. Suomeksikin tuotantoa on jo yli kolmekymmentä nimikettä, joten muitakin lukijoita täytyy löytyä. Yhden kirjan perusteella ei kirjailijan kokokuva selkene, mutta yhden kirjan perusteella voi arvioida yhtä kirjaa.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti