keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Jeanette Winterson: Uskallus ja intohimo

Jeanette Wintersonin kirja Uskallus ja intohimo, 1989 (The Passion, 1987) alkaa äärimmäisen kiinnostavasti. Lukija saadaan hereillä heti ensimmäisestä lauseesta lähtien.

Ollaan samantien Napoleon Bonaparten kiihkeissä sotavuosissa ja kiinni hänen luottokanantappajansa, Henrin mielenliikkeissä.

Kirjailija on valinnut minä-kertojan, joka luovii tarinaa auki ensimmäisen luvun ajan. Tutustumme muutamiin muihinkin hahmoihin kuten Dominoon, kotkansilmäiseen Patrickiin ja kaunaakantavaan kokkiin.

Toisessa luvussa näkökulma pysyy, mutta kertoja vaihtuu venetsialaisen venemiehen tyttäreen, Villanelleen, jolla on jaloissaan räpylät. Winterson alkaa sekoittaa yhä enemmän tarua, suoranaista maagista fantasiaa tekstiinsä kuvatessaan tämän kortinjakajan valintoja. Alussa ihastuttanut kuvaileva kieli ja lennokkaat oivallukset alkavat tässä vaiheessa tuntua päälleliimatuilta. Myös tarunhohtoiset viittaukset (räpyläjalat, alati muuttuva kaupunki, sydämen etsintä jne) lässähtävät niitä avattaessa kovin karuiksi kuviksi.

Kolmannessa luvussa nämä kaksi, Henri ja Villanelle alkavat yhteisen taipaleensa, kertojana Henri. Kumpikin on joutunut Venäjälle Napoleonin joukkojen mukana nollatalveen. He mielivät sieltä pois ja päättävät taittaa matkan Italiaan jalkaisin. Näin myös tehdään. Mukaan lähtenyt Patrick kuolee matkalla, mutta toiset pääsevät perille Venetsiaan.

Neljännessä luvussa loputkin langanpätkät vedetään yhteen ja - juttu jää levälleen. Mitään kohauttavan puhdistavaa lopetusta ei saada. Toki kirjailija kertoo ja motivoi tapahtumia, mutta kaiken tarpomisen jälkeen jokin palkinto jää saamatta.

Ehkä se on kirjallista taitoa? Tai sitten ei.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti