sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Hergé: Yksisarvisen salaisuus & Rakham Punaisen aarre

Steven Spielberg teki Hergén luoman Tintti-hahmon taas ajankohtaiseksi elokuvallaan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (2011). Vaikka siinä elokuvalliseen tyyliin oli oiottu mutkat suoriksi, kirjoitettu omia lisäyksiä ja otettu tärppejä muistakin albumeista, nosti se Tintin ilmiönä taas fokukseen.

Yksisarvisen salaisuus, 1976 (Le Secret de la Licorne, 1943) edustaa Georges Remin alias Hergén (piirtäjän omat nimikirjaimet käänteisessä järjestyksessä) tuotannon keskivaihetta, jolloin hän innostui kaksiosaisista seikkailuista. Takana oli jo reilut kymmenen vuotta Tinttiä sekä muutos sota-ajan tilanteeseen ja uuteen julkaisuformaattiin. Tässä vaiheessahan Hergé siirtyi piirtämään Brysselin suurimpaan sanomalehteen, Le Soir'íin, Tinttiään.

Tintit siinä muodossa kun me ne tunnemme, ovat monen kehitysvaiheen tulos. Alunperin Hergé piirsi ne jatkosarjoiksi lehteen, ja albumit tehtiin vasta myöhemmin näiden sarjojen pohjalta. Olisi houkuttelevaa spekuloida, miltä tarinat näyttäisivät, jos ne olisi alkujaankin tehty yhtenäisesti kirjan sivuksi eikä jatkosarjaksi?

Tämä kirjapari, Yksisarvisen salaisuus & Rakham Punaisen aarre ilmestyi Suomessa yhteisniteenä kenties juuri Spielbergin elokuvan myötävaikutuksella. Mitään uutta kirja ei alkuperäisiin albumeihin tuo kuin sen, että kaksi tarinaa on yksissä kansissa. Huononnus itse asiassa on se, että sivukoko on aavistuksen pienempi kuin alkujaan.

Tämä kirjakaksikko oli niiden neljän albumin joukossa, jotka WSOY kokeeksi julkaisi 1960-luvun alussa kovakantisina laitoksina ja omalla suomennoksellaan (nimistössä esimerkiksi Milou oli Milla ja kapteeni Haddock kapteeni Capu! Itse kirjat olivat nimeltään "Sarviaisen" salaisuus ja Merirosvon aarre.)). Tuolloin aika ei ollut vielä Suomessa kypsä, vaan uutta Tintti-starttia jouduttiin odottamaan kymmenen vuotta, kun Otava tarttui puolestaan haasteeseen. Sittemmin koko saga kirjasta Tintti Neuvostojen maassa luonnostelun asteelle jääneeseen Tintti ja akkostaide on saatu suomeksi.

Itse luin ensimmäiset kirjat jo 60-luvulla ja ihastuin niiden eleganssiin. Aku Ankkojen jälkeen oli melko iso hyppy lukea tällaisia tarinoita. Juuri tämä kirjapari tarjoaa hienossa suhteessa sekä seikkailua että huumoria. Huumoriakin on useampaa lajia: krouvimpaa slapstickia jota edustavat Dupond & Dupont -kaksikko ja sitten hienompaa joka löytyy kuvien visuaalisesta kielestä sekä hulvattomista repliikeistä.

Tämän kirjaparin jälkimmäisessä osassa kuvaan marssitetaan sittemmin pysyvä lenkki Tintti-perhettä: huonokuuloinen professori Teophilus Tuhatkauno (vanhassa suomennoksessa Teofilus Kierto), joka sarjan edetessä varastaakin isomman roolin. Nyt huumoria revitellään enemmänkin väärinkuulluista repliikeistä.

Kirja toimiii yhä. Osaksi syynä voi olla nostalgiatrippityyppinen nostatus, mutta kyllä tarina on yhä riittävän omaperäinen ja moderni; ajattomalla tavalla universaali kulttuurista riippumatta. Hergé vie tarinaa kuin parastakin elokuvaa, mikä on omiaan uusillekin lukijoille.

Piirrosjälki on häikäisevän hienoa. Nämä Tintithän on piirretty useampaan kertaan läpi. Tämän kauden Tintit ovat myös puhdasta eskapismia vailla moraalifilosofoinnin häivääkään.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti