perjantai 20. toukokuuta 2016

James Fenimore Cooper: Viimeinen mohikaani eli vuoden 1757 kertomus



Jos intiaanikertomusten joukossa jokin kirja on klassikko, niin se on varmasti James Fenimore Cooperin Nahkasukka-sarjaan kuuluva Viimeinen mohikaani, joka ilmestyi jo vuonna 1826. Tätä kirjaa pidetään yhtenä lajityypin käynnistäjistä. (James Fenimore Cooper: Viimeinen mohikaani eli vuoden 1757 kertomus /The Last of the Mohicans, or a Narrative of 1757)

Kirjallisuuden klassikoiden uusintapainosten kohdalla törmää aina samaan ikuisuusdilemmaan: onko siinä kyse itseisarvoisesta kulttuurin ja sivistyksen pakkovaalimisesta painamalla yhä uusia pölyttymään jääviä arkistokappaleita vai onko kyse oikeasti elävän kirjallisuuden tuomisesta uusien lukijapolvien ulottuville? Julkaistaanko vitriiniin vai käyttöön?

Jalava on ottanut kustannettavakseen koko Nahkasukka-sarjan, ja arvattavasti siellä on tätä kysymystä pyöritetty ennen kustannuspäätöksen syntymistä.  Sarjaa ei julkaista nyt suomeksi ilmestymisjärjestyksessä vaan tarinan kronologisessa jatkumossa, ja siinä Viimeinen mohikaani on sen toinen nide. Ainakin tämän kirjan kohdalla voi todeta, että julkaisupäätös ei ole ollenkaan huono. Viimeinen mohikaani on täysin luettava lähes kaksisataa vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjan henkilöhahmot ovat fiktiivisiä, mutta sen ajankohta on historiallinen. Se sijoittuu alanimensä mukaisesti vuoteen 1757, jolloin ’Seitsenvuotista sotaa’ käytiin sekä Euroopassa että uudella mantereella. Me ruotsalaiset muistamme samaisen vuoden 1757 Pommerin sotaan liittymisestä, mutta Amerikassa yhteen ottivat englantilaiset ja ranskalaiset siirtomaasodan merkeissä. Sodan osapuolet käyttivät myös intiaaneja näissä toimissaan.

Tarina alkaa siitä, kun nuori majuri Heyward saattaa everstiluutnantti Munron tyttäriä Coraa ja Alicea isänsä luo William Henryn linnakkeeseen. Seurueeseen liittyy myös eksentrinen psalmilaulaja David Gamut. Ryhmää opastaa erämaassa petolliseksi paljastuva intiaani Magua. Seurue tapaa sattumalta kolmikon, jonka muodostavat valkoihoinen tiedustelija Haukansilmä sekä hänen kumppaninsa, Chingachgook ja Uncas, kaksi mohikaania, isä ja poika. Sukuhaaransa viimeiset. Kolmikko ottaa seurueen Maguan petoksen jälkeen siipiensä suojaan. Monet vauhdikkaat tilanteet, takaa-ajot, nujakoinnit, pakenemiset ja vangitsemiset seuraavat jatkuvana virtana toisiaan.

Kirjaa lukiessa haipuu taka-alalle vaatimus historiallisesta tahi antropologisesta oikeellisuudesta, ja lukija antautuu kädet pystyssä kirjallisuuden ehdoille. Tarinan luoma maailma on sisäisesti looginen ja oikein, kuten huolellisesti punotussa romaanissa tapana on ylisummaan. On itse asiassa virkistävää huomata kirjailijalla olleen 1800-luvun alkupuolella aivan samat kerronnankeinot hallussaan kuin nykyisillä kollegoillaan. Viimeinen mohikaani on vetävä kirja.  Siinä ei juuri ole suvantokohtia, vaan tarina rullaa pinteestä toiseen huumoriakaan unohtamatta. Erityisesti Haukansilmä kunnostautuu ironisten kommenttien ja one-linerien laukomisessa.

Henkilöhahmot ovat hyveellisiä, mikä ei ole tietenkään ihme ottaen huomioon kirjan iän. Ja itse asiassa, pieni annos moista kunniantuntoa ja oikeudenmukaisuuden kaipuuta ei taitaisi olla pahitteeksi tällä 2000-luvullakaan? Epäröimättä lukija antaisi henkensä tämän Natty Bumppon alias Nahkasukan alias Haukansilmän käsiin. Hän on rehti, neuvokas ja aikaansaapa toimenmies.

Viimeinen mohikaani on hyvin romanttinen romaani kaikkine luonnonylistyksineen ja moraaleineen päivineen. Se sisältää hienokseltaan myös lemmekkäitä tunteita, joita majuri Heyward tuntee Alicea kohtaan. Lukijan pohdittavaksi jäävät myös Maguan perimmäiset motiivit Coran kaappaamisessa: onko tytärnappaus kosto, kaupankäynninväline vai lopultakin intiaanin sydämen valinta? Kirjan päätös on komea ja liikuttava, ja se tietysti osoittaa, että traditionaalisen onnellisen lopun vaatimus ei ollut Cooperilla niinkään tähtäimessään, vaan mieluummin sykähdyttävä tarina ja vaikuttava lopetus. Kirjan otsikko saa täyttymyksensä. Kerrassaan!

Suomentaja Anu van Heijst on tehnyt hienoa työtä urakkansa kanssa. Kielessä on säilytetty vanhahtavan koristeellinen tyyli, mutta kuollutta se ei totisesti ole, vaan soljuu eteenpäin kuin tuohikanootti Hudsonjoen latvapurossa.

Joskus fiktio muovaa historiaa ja todellisuutta, ja saa ihmiset tietämään väärin. Viimeinen mohikaani on epäilemättä synnyttänyt juuri tällaistakin dis-informaatiota vaikuttamalla lukijoiden käsityksiin intiaaneista tai Fort William Henryn verilöylystä. Kirjan suomalaisen esipuheen laatija, valtiotieteen tohtori Markku Henriksson, osoittaa tällaisiksi Viimeisestä mohikaanista yleistyneiksi käsityksiksi muun muassa hyvien ja huonojen intiaanien arkkityypit, Cooperin kuvaaman intiaanien tapakulttuurin ja ”ugh”-sanan käytön. Nykyajan lukijalle ei kuitenkaan voi jäädä epäselväksi, että kyse on nimenomaan seikkailukirjasta, ei dokumentaarisesta kirjauksesta.

”Viimeinen mohikaani” elää tietysti myös omaa elämäänsä tämän kirjan ulkopuolellakin. Nuorten toivekirjastonsa lukeneilla on itse kirjasta nuoruuden hämärtynyt mielikuvansa, kirjan monet adaptaatiot populaarikulttuurin eri foorumeilla ovat muokanneet alkuperäistä konseptia, Lasse Liemola levytti vuonna 1961 samannimisen vetävän käännöshittinsä, ja itse termi on siirtynyt yleiskieleen kuvaamaan ylipäätään lajinsa viimeisiä.

Viimeisen mohikaanin uusin laitos muistuttaa kouriintuntuvasti siitä, että kirja on parhaimmillaan myös esine. Pois on nyt pikkupoikiin vetoava vauhdikas värikansi ja sen tilalla on tyylikäs kirjanmuotoinen kokonaispaketti, jota kääntelee käsissään mielikseen. Oheinen painokuva ei tee kirjan ulkoasulle lainkaan oikeutta.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti