Simenonista on jossakin määrin vallalla käsitys pienenä ja heikona ihmisenä (henkisessä mielessä). Simenon syntyi Belgiassa, mutta muutti nuorena miehenä Ranskaan. Hänen opportunistista luonnetta ja mukautumisen halua kuvaa se, että 1920-luvulla hän kirjoitti Pariisissa sekä oikeiston että vasemmiston lehtiin. Aatetta oleellisempaa oli saada kirjoittaa ja saada kirjoittamisesta rahaa. Ikävin luonteenpiirre oli antisemitismi. Nuoruudessaan Simenon kirjoitti muiden töiden ohessa selkeästi juutalaisvastaisia lehtiartikkeleita ja sai ansioistaan sittemmin antisemitistin leiman otsaansa.
Kirjalijan pitää kai elää aikamoinenkin elämä, että tulisi kirjailijaksi? Ja Simenonista tuli. Hän oli oman aikakautensa ahkera lehtimies ja yksi tuotteliaimpia ja luetuimpia kirjailijoita. Hän kirjoitti useillakin eri tekijänimillä kuudessakymmenessä vuodessa noin 500 kirjaa.Tätä tuotteliaisuutta ei katsottu pelkästään hyvällä ilman epäilyksiä esimerkiksi sen laadusta.
Simenonin Maigret-kirjat edustavat tämän päivän lukijalle
mennyttä maailmaa. Vanhalle Maigret-tutulle ne ovat nostalgiatrippejä elämään ja maailmaan, jota
sellaisenaan ei enää ole, ja kirjallisuuteen, jota ei myöskään enää ole. Tuoreelle
lukijalle ne todennäköisesti aiheuttavat ainoastaan pitkästymisen tunteen nykydekkareihin
verrattuna verkkaisella kerronnallaan ja asiaa sinänsä eteenpäinviemättömällä
kuvauksellaan ja loputtomalla dialogillaan.
Piipunpesää kopautellaan kantapäähän ja uutta tupakkaa
sullotaan tuon tuostakin piipuun poltettavaksi. Myös sikarit ja savukkeet
käryävät jatkuvasti suupielissä. Viiniä, olutta ja väkijuomaakin
kumotaan pitkin työpäivää tutkimusten edetessä. Lankapuhelin keskuksineen aiheuttaa omat
viiveensä yhteydenpidossa, ja kulkuvälineinä toimivat jalat, metro, bussi, taksi
ja joskus harvoin virka-autokin. Kaikki itsestään selvää ja itsestään selvästi
vanhentunutta.
Ostin tämän kirjatrilogian toistakymentä vuotta sitten turvalliseksi kesädekkariksi, ja nythän se tuli luettua läpi joulu-tammikuun vaihteessa ihan yhtä hyvillä fiiliksillä. Tällä kolmikolla ei ole temaattista yhteyttä toisiinsa, eivätkä ne edusta sen kummempaa läpileikkausta Maigret-genrestä tai -aikakausista. Ne eivät ole edes kronologisessa järjestyksessä, vaan tuntuu, että kustantaja on ottanut kolme sattumanvaraista kirjaa ja pakannut ne yksien kansien väliin. (Alkuperäiset suomennokset ovat sentään samalta aikakaudelta.)
Maigret koulussa, 1956 (Maigret à l'école, 1954) vie jyhkeän komisarion maaseudulle ratkomaan mystistä murhaa koulun pihapiirissä. Mitään järin jännittävää mysteeriä, nokkelaa tutkimusta ja komeaa loppupäätöstä ei tarjota. Maigret vain tallustelee kylällä ja unelmoi tuoreista ostereista.
Keskimmäinen tarina on nimeltään Maigret ja sukulaispoika, 1957 (Maigret, 1934). Se on eepoksen vanhin tarina, ja sikäli nurinkurinen, että Maigret on siinä jäänyt jo eläkkeelle ja tekee tutkimuksiaan firaabelihommina. Tässä tarinassa hotellin siivoojan luudanvarresta sahatulla parisenttisellä puupalikalla on oma roolinsa loppuratkaisussa, kun se tungetaan puhelimenluurin alle pitämään linjaa auki. Tarina ei oikein etene missään vaiheessa, vaan se on kerrottu vain loppupäätelmän säästämiseksi.
Viimeinen tarina on kiinnostavin. Se on Maigret kilpasilla, 1958 (Maigret et la jeune morte, 1954). Siinäkin on paljon tyhjäkäyntiä ja merkityksetöntä dialogia, mutta myös hyvää psykologisointia ja ihmisluonnekuvausta. Mikään hiuksianostattava jännäri, vauhdikas tehotrilleri tahi ovelan ratkaisun tarjoava pähkinä sekään ei kuitenkaan ole.
Maigret-kirjoja on suomennettu reilut 70 nimikettä. Kirjojen Maigret on vanhentunut tyylikkäästi mutta ei välttämättä kiinnostavasti.
**********
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti