sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Jos kirjailija ottaa taiteilijanimekseen nimen Tuomas Vimma, lataa hän päälleen myös monenlaisia spekulaatioita ja odotuksia. Onko hänellä syy piilottaa todellinen taustansa, haluaako hän pitää siviiliminänsä ja kirjailijaminänsä erillään, piruileeko hän vain huvikseen vai mitä nimimerkki indikoi? Toisekseen: jos pseudonyymiksi valikoituu Vimma, pitää nimelle olla oletusarvoisesti myös katetta huolimatta löperöstä ei-alias-miestä-pahenna-jos-ei-mies-aliasta -mantrasta.

(Vai onko avainsana sittenkin Tuomas? Epäilevä Tuomas?)

Tuntematta Tuomas Vimman koko kirjallista tuotantoa, on mahdoton arvioida objektiivisesti nimen oikeutusta tai sen salattuja merkityksiäkään. Ja miksi jäädäkään lillukanvartta nuuhkimaan, kun on relevantimpaakin tutkittavaa.

Vimman romaani Ruutukymppi (2013) jatkaa 'Raksa'-sarjaa. Kirjan keskiössä ovat samat hahmot Hyperborea-rakennusfirmasta. Sen diktatooris-diabolinen johtaja Danika sekä tämän luotettu Sancho Panza, asiallinen projektipäällikkö Sami. Sami tekee tässä toisessa romaanissa irtioton Danikan puljusta vain havaitakseen olevansa tiukemmassa lieassa kuin luulikaan.

Avokaulainen, -mielinen ja -reisinen Lada-neitonen viettelee Samin mukaan kympiksi tosi-tv -ohjelmaan nimeltä Uskomaton Urakka ja omaksikin yllätyksekseen Sami tarttuu vieheen enemmän kuin mielellään. Hän saa yllättävän hyvää työntöapua entiseltä pomoltaan sekä lupauksen tulla firmaan takaisin sitten, kun välttämätön tuhlaajapoikareissu on tehty.

Kirjan alkuosassa kuvataan tätä pohdiskelua ja valmistautumista irtiottoon ja loppupuoli ollaan sitten saneerausprojektien kimpussa televisiokameroiden edessä Jakomäessä ja Keravalla. Milloin ei olla tuotesijoitteluostoksilla.

Tuomas Vimmalla on paljon sanottavaa tosi-tv -maailmasta ja sen mielipuolisesta raadollisuudesta. Hän summaa hyvin kaikki epäkohdat ja älyttömyydet, mitä aiheesta on olemassa. Silti ja oikeastaan juuri siksi kirjasta ei jää oikein mitään käteen.

Kirjassa ei ole varsinaista tarinaa, joka noudattaisi alkeellistakaan draaman kaarta, vaan sen ansio on yksinomaan sen agendassa: tosi-television piikittelemisessä. Kun tämä kaikki on kuitenkin muilta foorumeilta jo tuttua, on kirja anti lopulta aika köykäinen. Sen lukee kyllä oikeinkin mielikseen, sillä Vimman kieli elää ja tyyli on sujuva. Kirja houkuttaa lukemaan, mutta siinä se muistuttaa oikeastaan aikakauslehteä, jota selailee uteliaana ja kiinnostuneena, mutta johon ei sitten enää seuraavalla viikolla palaa eikä jää pohtimaan lukemaansa.

Vimman tyyli ei ole vimmainen, mutta hyvin omintakeisesti ja luovasti hän käyttää puhekieltä rakennusmateriaalina teoksessaan, mikä onkin hyvä ratkaisu dialogivetoisessa romskussa. Dialogeiksi laskettakoon tässä yhteydessä myös ne loputtomat päänsisäiset monologit, joita Sami suoltaa. Ellei tämä sanoillasnobbailu sitten mene jopa briljeerauksen puolelle.

Ehkä trilogian osista rakentuu yhdessä jotakin suurempaa, mutta tämän yhden palikan lukemisen jälkeen niin ei vielä käy.

Kansi on mukavalla tavalla vanhahtava, tyylikäs ja kirjaan istuva. Kuten tietysti kirjan nimikin.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti