torstai 13. syyskuuta 2012

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Ian McEwan on kannuksensa ansainnut jo vuosia sitten ja hänet on nostettu väljässä lakanassaan kipsipylvään nokkaan. Ja voi sanoa, että kerrankin aiheesta. Ian McEwan taitaa molemmat kirjalijalle välttämättömät asiat. 1. Hän osaa käyttää kieltä taiturimaisesti. 2. Hänellä on sanottavaa, joka ei ole vain pikkunokkeluuksia ja meemejä.

Itse olen valitettavan myöhäisherännäinen mcewanisti. Toisaalta se kuitenkin merkitsee sitä, että edessä on odotettavissa vielä useitakin kirjallisia nautintoja. Riemu olikin lähes käsinkosketeltava ja komeasti pystyssä, kun toissa viikolla löysin peräti kaksikin Ian McEwanin kovakantista kirjaa läheisen Suomalaisen kirjakaupan alelaarista.

Ensimmäinen niistä oli itse asiassa samalla myös McEwanin henkilökohtainen ensimmäinen eli esikoisteos Sementtipuutarha, 1980/2009 (The Cement Garden, 1978). Se eka kerta.

Kirja on häkellyttävällä tavalla valmis ja omaääninen teos, jonka idea on lyhyestä mitasta huolimatta viikattu kokonaisuudessaan pakettiin. Kenelläkään muulla ei voi tähän tematiikkaan olla yhtään mitään oleellista lisättävää.

Kyse on erikoisesta perheestä tai lopulta sisarusparvesta, joka kääntyy yhä pahemmin yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan sisäänpäin luoden omaehtoisen maailmansa talon seinien sisäpuolelle. Tämä on jonkinlainen käänteinen tynnyrissäkasvamisen kuvaus. Vai ehkä mukaelma Kärpästen herrasta (Lord of the Flies, 1954)?

Teokseen voi suhtautua inhorealismin genreen kauhistelijana (kärpäset, jätevuoret, mätänevä ruumis kellarissa, sukurutsa, finnit, likaisuus jne.) tai sitä voi pitää täysin johdonmukaisena ja todellisena kuvauksena pienten sattumusten aiheuttamasta vyörystä ja sitä seuraavasta vääjäämättömän onnettomasta lopusta.

Jos jossakin on horjuntaa, niin eräällä lailla kirjan kuvaustapa vaihtuu ensin isän ja sitten äidin kuoleman jälkeen. Tarinointi ei ole aivan tasalaatuista vaikka onkin briljanttia.

Tarina jää raskaista teemoistaan huolimatta hieman köykäiseksi ja anekdottimaiseksi kronikaksi lopulta ilman painavaa asiaa. Se on taitava, mestarin käsialaa oleva tuokiokuva. Ehdottoman lukukelpoinen kuitenkin ja antaa lupauksen tulevista täyspainoisista lukuhetkistä.

**********

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti